Hän heräsi kuitenkin ennen pitkää. Ilma tuntui tukahduttavalta ja pää raskaalta. Siinä maatessaan kuuli hän vaimonsa liikkuvan hytissään ja menevän peräkannelle. Hän tahtoi luultavasti kannella hengittää raikkaampaa ilmaa ja päätti Duncan'kin seurata vaimonsa esimerkkiä.
Duncan asetti juuri jalkansa märälle kannelle kun kuuli vaimonsa kirkaisevan. Se oli äkillinen kauhunhuuto ja päättyi se siihen että jotakin kuului loiskahtavan mereen. Duncan juoksi purren peräpuolelle. Tummahkossa tähtien valossa tunsi Duncan vaimonsa pään ja olkapään purren vanavedessä.
"Mitä se oli?" kysyi kapteeni Dettmar joka hoiteli peräsintä.
"Rouva Duncan", vastasi Duncan kiskoessaan naulakosta pelastusvyön ja viskasi sen kauas mereen laivan perältä. "Kääntäkää laivan kulkusuuntaa", komenteli hän kapteeni Dettmar'ia.
Mutta sittenpä teki Boyd Duncan erheen. Hän hyppäsi myöskin mereen.
Tultuansa jälleen pinnalle näki hän pelastusvyön heikon sähkövalon, mikä oli itsestään syttynyt sen koskiessa veteen. Hän ui sen luo ja huomasi Minnien jo tavoittaneen sen.
"Hoi", huusi hän, "viileyttäkö sinä etsit?"
"Oi, Boyd!" vastasi hän asettaessaan märän kätensä miehensä käden päälle.
Sähkövalo sammui. Lamppu oli kaiketi jollakin tavalla vioittunut.
"Minun täytyy sanoa kapteenin käyttävän runsaasti aikaa", sopersi Duncan, "Miksi hän ei käännä purtta! Siellä se vain purjehtii eteenpäin…" — Duncan kuunteli. "Se oli isopurje", jatkoi Duncan. "Hän kääntää purren aivan päinvastaiseen suuntaan kun minä määräsin…"