Haapakoskella oli tyhjää ja autiota. Alakerran suuret, viehättävät huoneet pidettiin kyllä vuodet päästänsä lämmitettyinä, mutta viikkokausiin ei siellä käynyt ketään suvun jäsentä. Neiti Hanna asui läheisessä Hilnäisissä, enimmiten yksinään; silloin tällöin oleksi Lilly hänen luonansa pari viikkoa. Hanna oli vanhennut ruumiiltaan ja mieleltään. Hän oli muuttunut katkeraksi; elämä olikin katkerasti pettänyt häntä. Hänen rakkautensa lempeä nuoruuden tarina oli loppunut aikaisin. Sitte oli hänen ylpeä unelmansa veljestä rauennut kokonaan. Vanhan herraskartanon mahtavuuden aika oli, käsitti hän, päättynyt ainiaaksi. Mitä isä oli tahtonut saada aikaan, se oli Erikin hyvyyden ja heikkouden tähden mennyt kerrassaan toisin päin, ja nuori junkkeri — Jegor — oli ehkä kerran laittava niin, että vanhuksen lahja oli tuleva kiroukseksi isänmaalle. Viimein oli myöskin unelma isänmaasta, sellaisesta, jonka hyväksi isä oli työskennellyt, alkanut haihtua. Ja se kaikki oli vuosien kuluessa koonnut katkeruutta Hannan mieleen, niin kuin myrkky kokoutuu kyykäärmeen hampaan juureen.
Kälyänsä hän ei tahtonut koskaan tavata. Kälystähän ne kaikki hänen kärsimyksensä johtuivat, hän se oli kuluttanut tämän kerran niin mahtavan historiallisen suvun juuret. Se vaipuu nyt auttamattomasti ja oli ensi polven aikana häviävä laajan Venäjän alueille. Siellä, sen suurten sukujen joukossa oli Stålsköld Horn suku, jolla ei ollut siellä mitään valtiollisia oikeuksia eikä muinaismuistoja, jäävä ainoastaan uudeksi tulokkaaksi. Yksin sen nimen sointukin, joka tällä puolen Rajajokea oli niin kuulu, oli siellä todistava sen vierasta, vihollista alkuperää. Se siellä oli sotkeutuva saksalaiseen tusina-aateliin, jota yhteisellä Kaarle Kaarlovitshin nimellä katsellaan vastenmielisesti koko Venäjällä. Helena oli sotkenut maahan muhkean, nelisatavuotisen sukuhistorian. Hanna ei sitä antanut koskaan hänelle anteeksi, ja jos Helena Horn tuli Haapakoskelle, milloin neiti Hanna oli siellä, niin Hanna heti pakeni Hilnäisiinsä. Yhtä asiaa suri hän suuresti: veljen kylmyyttä häntä kohtaan. Eikä hän kuitenkaan koettanut millään tavoin lähestyä häntä. Hän kantoi kirvelevää, ikävöivää sydäntänsä ja toivoi, että veli sanoisi tuon vähäisen sanan, joka jälleen aukaisisi heille portin lapsuutensa yhteisiin muistoihin, heidän monivuotiseen ystävyyteensä. — Erik puolestaan kantoi kipeätä omaatuntoa siitä, että hänen tähtensä isän aikeet sukuperintöpuuhassa niin huonosti toteutuivat. Ollen arka nuhteille ei hän uskaltanut lähestyä sisartansa, vaikka häntä, mitä vanhemmaksi hän tuli, ikävänsä sitä kovemmin veti vanhan, rakkaan sisaren puoleen. Jos he olisivat asuneet lähempänä toisiaan, jos he olisivat tavanneet toisiansa useammin, niin varmaankin olisivat heidän sydämmensä kaikesta ylpeydestä ja katkeruudesta ja kaikista toivojen pettymisistä huolimatta puhuneet kuuluvammin ja saaneet aikaan sovinnon heidän keskensä, mutta nyt he kulkivat yhtäsuuntaisia ratoja läpi elämän, kuihtuen hellyyden ikävästä, kälyn, matkan ja pettyneiden mielikuvien erottamina. Ja niin olivat he kulkevat edelleenkin, kunnes heidän elämänsä haihtui.
* * * * *
Valtiopäivät olivat olleet neljä kuukautta koolla Helsingissä. Kaikenlaisten svekomaanein ja fennomaanein, vapaamielisten ja niiden kesken, jotka ennen kaikkea rakastivat entisiä oloja, oli taisteltu monta myrskyistä kahakkaa, ja hallituksen esityksiä oli hyljätty kosolta. Kapteeni Erik Stålsköld Horn oli ottanut sijan ritarihuoneessa, suvun päänä oli hän istunut suvun kunniakkaalla istuimella — tutustuakseen, kuten hän sanoi, Suomen oloihin ja edistyäkseen Ruotsin kielessä. Erikillä oli uskalias pää ja vilkas luonne. Huonosti hän ymmärsi ruotsia, mutta kuitenkin kylliksi sen verran, että voi päivällispöydässä kenraalikuvernöörin luona laskea leikkiä korkeasukuisten herrain kiihkeistä puheista. Nyt olivat valtiopäivät loppuneet. Maamarsalkka oli pitänyt puheensa. Vanhimman kreivin asia oli nyt esittää marsalkalle säädyn puolesta kiitokset ja ottaa vastaan maamarsalkan sauva. Mutta maan vanhin kreivi oli sairaana, toinen oli Pariisissa, jossa häntä pitivät lämpöisemmät harrastukset kuin maan asiat; kolmannella ja neljännellä oli esteitä. Vapaaherra Erik Stålsköld Horn, ensimmäinen vapaaherroista, nousi. Vapisematta, kalpenematta piti hän kummastuttavan varmasti huonolla Ruotsin kielellä seuraavan puheen:
Yleisen, yksimielisen tyytyväisyyden tunteilla Suomen Ritaristo ja Aateli otti vastaan tiedon, että teidät, herra paroni, oli nimitetty maamarsalkaksi. Oltiin varmat, että istuntoja tultiin johtamaan jo tunnetulla ja tunnustetulla taidolla; toivottiin, että se tyyni arvokkaisuus ja hyvä käytös, joiden kautta te olitte saavuttaneet kaikkein suosion, nytkin olivat kaunistavat maamarsalkan henkilöä. Nämä valtiopäivät puheista rikkaine ja tuloksista köyhine yhteisistuntoineen ja muine myöhään yöhön jatkettuine istuntoineen, nämä valtiopäivät, joilla eräs puolue tässä säädyssä on saattanut Ritariston ja Aatelin alttiiksi kaikkea muuta kuin miellyttäville arvosteluille, ovat teille olleet sen laatuiset, että varmaan helpotuksen tunteilla jätätte käsistänne maamarsalkan sauvan. Mutta toiselta puolen on näiden valtiopäiväin suotu saattaa puoluekiihkon kuohujen läpi onnelliseen päätökseen monta asiaa, joihin edelliset säätykokoukset ovat turhaan tuhlanneet työtä. Kun minun tulee näillä valtiopäivillä Ritariston ja Aatelin läsnäolevista ensimmäisenä lausua teille, herra parooni, viimeinen sana, niin en luule voivani tehdä sitä paremmin kuin esittämällä voimakkaan kolminkertaisen eläköön meidän jalolle maamarsalkallemme.
Ensimmäisen säädyn koossa olevat jäsenet katsoivat kummastellen, muuttuen tyytymättömiksi ja suuttuen tuota nuorukaista, joka oli tullut ensimmäisille valtiopäivilleen, tutustuakseen Suomen oloihin ja edistyäkseen Ruotsin kielessä, ja nyt tässä ryhtyi häpeämättömällä tavalla lausumaan tuomionsa maan kreiveistä, vapaaherroista ja aatelismiehistä. Jos nyt olisi ollut entiset kiivasluontoiset ajat, niin olisi haarniskat rämisseet, kannukset kilisseet ja miekat liekehtineet, eikä jalon vapaaherran henki olisi ollut paljonkaan arvoinen. Säädyn jäsenet heti sen jälkeen kokoutuivat ja ritarihuone-järjestys muutettiin siitä päivästä. Tästä lähtein ei arvoltaan ensimmäisen tullut lausua säädyn kiitosta, vaan sen, jonka sääty siihen valitsi.
Nyt oli Erik Stålsköld Horn, Haapakosken sukuperintöläinen, valmis ottamaan vastaan vapaaherrallisen kruunun perintönänsä ja kaikella sillä oikeudella, jonka hänen ylhäinen syntynsä, hänen kasvatuksensa paashikoulussa, hänen osaava käytöksensä, neuvokkaisuutensa ja valtakunnan kielen taitonsa hänelle antoivat, valmis ottamaan ohjatakseen kansansa tärkeimpiä ja kalleimpia asioita. Sekä ystävät että viholliset ennustavat hänelle eri syistä nopeaa ylenemistä; muutamista asioista ovat he yksimieliset: häntä ei ole pidättävä mitkään entisyyden muistot, ei kansallinen soaistus eikä tarpeeton aristeleminen, ja hänellä on ainiaan horjumattomana tukena oleva sivullaan muhkea, selväajatuksinen ja vaikutusvoimainen äitinsä.