Koko 40-luvun Venäjä on hegeliläinen, kaikki sen johtavat taiteilijat ja henget ovat hegelianismin ilmauksia, paitsi Dostojevski — ja onko hän johtava henki, siitä kiistellään vielä tänäkin päivänä. Hegelin filosofialla on Venäjällä kaksi päinvastaista suuntaa: slavofilismi ja länsimaisen sivistyksen ystävyys. Helena Nikolajevna oli kasvatuksensa, Venäjän tasankoluonnon suuren ja hartaan ihailunsa sekä Marfan laulujen ja satujen johdosta vihamielinen viimemainittua pyrintöä kohtaan. Ensimainittuun hän ei myöskään yhtynyt, rakkaudesta mieheensä ja arkatuntoisuudesta hänen asemaansa kohtaan. Sen tähden hän syvälle koskevissa asioissa — ja sellaisia sattui ehtimiseen hänen tiellensä — joutui olemaan aivan mykkänä. Mutta vaikka hän ei sanoin mitään lausunutkaan, niin asianhaarain voimasta, joiden luomisessa hän itse oli osallisena, ja samanmielisyyden voimasta koko hänen elämänsä oli samanlainen kuin tien viitan: se ei sano mitään, mutta osoittaa lakkaamatta samalle taholle. Seisominen paikoillaan henkisellä alalla on mahdollinen ainoastaan lyhyen hetken, levähdyksenä, voimain kokoomisena uuteen edistykseen; missä sitä lepoa luonnottomasti pitennetään, seuraa siitä henkinen taantuminen. Niin kävi Helenalle. Altruismin ylevästä opista, joka on syvimmälle kätkettynä hegelianismissa, vaipui hän itsekkäisyyteen, joka niin usein tulee ylimpäin kymmentuhansien kiroukseksi. Hän oli vaipunut siihen hedelmättömään halvaustilaan, jonka tuntomerkkinä on: varakkaat ovat onnelliset.
Vapaaherratar Helena Horn oli kehittynyt hyvin maailmanviisaaksi naiseksi, hän oli hankkinut itselleen suuren seurapiirin ja oli erittäin suosittu korkeimmissa piireissä. Hänellä oli tuota tyyntä, tahtomattansa tunkeilevaa suloutta, joka on hyvien ja rakastettavien itsekästen omituisuutena, sitä suloutta, jossa vilkkaus on lämmön sijassa, lukuoppi ja kokemus elämän runouden ja tunteen sijassa, kaupunkilainen käytös hyväntahtoisuuden ja hyvyyden sijassa, jossa kaikki, jonka pitäisi tulla sisältä päin, lämmittää sielua ja valaista koko olemusta, tulee ulkoa päin, on opittua, muualta saatua, taitomaista. Mutta nämä itsekkäät eivät siedä vastaan sanomista, he ovat itsevaltiaita eivätkä kärsi itsenäisyyttä. Tämä itsekkäisyys se saattoi hänet aivan aristelematta vetämään miehensä pois siltä toimialalta, johon hän kerran oli niin sydämmestään mieltynyt, jossa hän oli tuntenut itsensä onnelliseksi ja ollut hyödyllinen muille. Tämä itsekkäisyys se teki, että hän, ollen vapaa kaikista velvollisuuksista sitä maata kohtaan, johon hänen miehensä oli kuulunut, hetkeäkään arvelematta pyrki kotiseutuunsa, jossa kaikki kiihotti hänen omia elinvoimiaan, mutta jossa hänen miehensä elinvoimat kuihtuivat ja heikkonivat.
Poikaansa jumaloitsi hän ja oli valmis hänen tähtensä tekemään ja kuluttamaan mitä hyvänsä, jopa kärsimään omastakin puolestaan suurimpiakin uhrauksia.
Nuoren Erikin kyllästymätön nautinnonhimo ja hillitön juokseminen huvin pesissä olivat alkaneet tehdä Helenaa levottomaksi.
Ensi vuodet asui nuori Erik vanhempainsa luona, mutta mitä enemmän hän varttui, sitä vähempi jäi hänelle siihen aikaa. Milloin hänen, kuten sanoi, täytyi olla leirissä tai kasarmissa, milloin mennä jonkun ystävän, ruhtinas Sasdanadchen tai kreivi Korkunovin, luo, jotka kaikki olivat ystäviä paashikoulun ajoista asti. Erik Erikovitsh oli juuri, paraillaan huimaavan juhlimisen ijässä. Elämän ilopikari oli hänelle tarjona täytenä ja kuohuvana, ja hän imi ahneesti itseensä sen juovuttavaa myrkkyä, ilon soiton pauhatessa hengästyksiin asti hänen ympärillään. Hänen isänsä ajatteli usein huolissaan tätä kohtuutonta elämän iloa ja muisti äidinisän kohtaloa.
Kerran oli salaneuvos nähnyt poikansa eräässä hotellissa mitättömän asian tähden suuttuvan vallan luonnottomasti tatarilaiseen passariin. Isä tunsi tuosta suurta vastenmielisyyttä ja sanoi ankarasti ja vakavasti pojalleen: sinun asemassasi olevan miehen on sopimaton käyttäytyä tuolla tavalla! — Erik Erikovitsh katsoi ihmetellen isäänsä ja ajatteli itsekseen: mikähän ihme nyt on ukolle tullut!
Isä oli kiivastunut siitä, että hän oli poikansa suuttumuksesta vääristyneissä kasvoissa huomaavinaan saman ilmiön kuin vanhalla haidamakilla, tatarilaisruhtinaalla, äidin kantaisällä.
Surumielissään ja peloissaan pojan tulevaisuudesta kertoi hän vaimollensa tämän huomion ja samalla muistutti hienolla tavalla äindinisän kohtalosta.
Helena kovin peljästyi, ja nyt päätettiin toimittaa Erik pois Pietarista, sen kiusauksista ja iloista. Sattuikin niin hyvin, että Suomen kenraalikuvernööri juuri silloin tahtoi vaihtaa ajutanttia, ja Erik Horn tarvitsi ainoastaan toivoa sitä paikkaa pojalleen, niin sai olla varma sen saannista. Levollisessa, hiljaisessa Helsingissä toivottiin sukulaisten seurassa pojan vakautuvan, joka toivo ei näyttänyt joutuvankaan häpeään. Hän näytti Suomessa johtuneen mielenmalttiin ja täytti paikkansa moitteettomasti.
* * * * *