Horn katsahti vielä lintuihin. — Sinne Suomeen minä en enää koskaan pääse, ajatteli hän surumielin itsekseen. Hän tunsi katselleensa korkeita, kaukaisia pyrintöjä kuten tuo kauas katsojakin, vaan jättäneensä hyödyllisen työn, joka on välttämätöntä, jättäneensä sen maan, jossa hänen lapsensa pitäisi kasvaa.
— No, rakas Erik, kuului Helenan ääni, onko ihme, että olen saanut tarhaan etsiä sinua täältä alhaalta, sinähän olet aivan yläilmoissa, olet vallan muuttanut ylös pilvilinnoihin. Hyvää huomenta, Eugen Aleksandrovitsh. Ja sinä, äidin pikku Erik, mitä sinä sieltä ylhäältä tähystelet?
Kaikki heräsivät unelmistaan. Eugen Aleksandrovitsh tervehti kohteliaasti ja kunnioittavasti. Helena kävi istumaan Erikkinsä viereen.
— Me katselemme, kuinka kurjet muuttavat kotiin Suomeen, sanoi Erik, äänessä hiukkanen mollisointua, josta Helena saattoi arvata hänen ajatuksensa.
— Ja siitä sinä jo saat koti-ikävän, vaikka vasta eilen tulit vaimosi ja lapsesi luo. Eugen Aleksandrovitsh, jatkoi hän, tiedättekö, että minä olen äärettömän mustasukkainen jotakuta kohtaan, joka niin kokonaan vetää puoleensa minun mieheni ajatukset ja tunteet, että ei enää voi sanoa hänen kuuluvankaan minulle. Hänen enin aikansa ja paras aikansa kuluu sen jonkun tykönä. Me saamme ainoastaan jäljelle jäävät murut, joita se joku ei tahdo eikä tarvitse.
— Ja kuitenkin, sanoi Erik katkerasti, jätän minä kaikki, seuratakseni sinua.
Eugen Aleksandrovitsh, herkkätuntoisempi kuin paras sismograafi, joka ennustaa tulevia maanjäristyksiä, oli istunut ääneti koko tämän ajan. Nyt hän nousi ja sanoi jäähyväset, puristaen Erikin kättä. Puolisot jäivät kahden kesken. Keskellä häikäisevän kirkasta, lämpöistä auringon paistetta oli synkkä varjo hiipinyt heidän päällensä, heidän väliinsä.
LOPPULUKU.
Ja vuodet vierivät hiljaa ja huomaamatta kuin pehmoisilla siivillä. Erik Horn pysyi paikallaan Pietarissa korkeimman suomalaisen virkamiehen apulaisena. Vapaaherra Hornilla ei ollut paljoa tekemistä, päivänsä kulutti hän vierailuilla ja illat loppumattomalla vistipelillä. Hän oli ainiaan yhtä hyvä, yhtä hyvää tarkoittava ja yhtä oikeudentuntoinen. Milloin hän joskus oli osallisena meidän maatamme koskevissa neuvotteluissa, näkyi hänessä kyllä harrasta suomalais-isänmaallista henkeä, mutta hänen suuri kohteliasuutensa ja hyvyytensä voittivat hänen lujuutensa. Hänen tahtonsa teräs, joka ei ollut koskaan ollut parasta lajia, oli nyt jo pehmennyt. Vuosi vuodelta tuli hänen yhä vaikeammaksi sanoa "ei". Jäntevyys, kauan koettelematta ollut, huomattiin veltostuneeksi, jos sitä milloin tarvittiin. Maanpako alkoi näyttää turmelevaa vaikutustaan. Hienot juuret, jotka olivat vielä sitoneet häntä kotiinsa, katkeilivat toinen toisensa jälkeen. Hänestä ei tullut sitä, joka hänestä olisi voinut tulla, jos hän olisi pysynyt siinä aukossa, jossa häntä tarvittiin. Hän tunsi itsekin tuon, ja usein hänen ajatuksensa retkeilivät entiseen onnelliseen ja toimeliaasen aikaan tuolla pienessä läänin pääkaupungissa ja köyhässä läänissä, johon hän oli uhrannut elämänsä paraan työn. Jos on totta, mitä eräs suomalainen kirjailija sanoo, että elämä on itsensä tekeminen tarpeelliseksi ja että onni on tieto siitä, että on tarpeellinen, niin Erik Horn olisi ne molemmat saavuttanut tuolla, ainoastaan tuolla ikävässä, yksitoikkoisessa läänin hallituskaupungissa, joka hänellä eli lämpöisessä ja rakkaassa muistossa. Ja hallitsevain henkilöiden kesken leikillisesti sanottiin, että, jos nuo X-kaupungin porvarit esittivät jonkun anomuksen, silloin salaneuvos Horn elpyi, saadakseen tahtonsa hyväksytyksi.
Helenan rakkaus Erikkiin oli yhtä lämmin ja voimakas kuin aina, hän osasi siihen sovittaa suloutta ja hienoutta, joiden ei käy sanoa olevan joka naisella synnynnäisinä, mutta sille rakkaudelle ei kasvanut mitään siipiä, jotka olisivat kantaneet sen korkealle ylös oman minän piiristä. Se rakkaus sisälsi hänen miehensä, hänen poikansa ja hänet itsensä, mutta siihen se rajoittuikin. Tämän keskenäisyyden syyt mainittakoon lyhyesti.