Haapakoskelaiset: Romaani Itä-Suomesta - Jacob Ahrenberg

— Minä en käsitä, ettekö usko itsellänne olevan kykyä taiteesen vai ettekö usko taidetta itseään?

— En kumpaistakaan. Näettekö, sairaat puhuvat mielellään itsestänsä. He ovat itsekkäitä paljon suuremmassa määrässä kuin muut, ja juuri sen tähden on tervetten niin vaikea sietää heitä. Niin, niin se tosiaan on, minä olen sen itse kokenut. No niin, koska te kysytte, niin minä vastaan. Minä en yleensä usko mitään. Minä olen niitä miehiä, joita arvatenkin olette usein tavanneet Venäjällä, niitä arvostelevia, epäileviä ja sen tähden suuriin tekoihin kykenemättömiä — lyhyesti sanoen nihilistejä. Niin, käsittäkää sanani oikein, en niitä halpoja, törkeitä pahantekijöitä, joissa petomaisuus ja siihen taipumus kehittyvät samassa määrässä, kuin heitä pettää usko elämään, sen tarkoituksenmukaisuuteen, jopa sen välttämättömyyteenkin. Ei, minä olen epäilijä, pessimisti kuin kaikki maailman hienoimmat ja jaloimmat henget aina siitä ajattelijakuninkaasta, joka huomasi kaiken olevan katoavaisuutta ja turhuutta, hamaan Schopenhaueriin asti. Yhteen asiaan uskoin minä kauimmin: taiteesen. Mutta ehkä teitä väsyttää kuulla minun ajatusteni leikkiä? Näettekös, minä olen jo poissa tästä elämästä, tästä maailmasta. Ei minulla ole täällä mitään tekemistä. Käteni eivät enää tottele minua, maalilautanen painaa minua, voimat pettävät. Ainoastaan yksi maailma on minulla vielä, jossa liikun yhtä vapaasti kuin ennenkin. Niin, ehkäpä hermojeni herkkätuntoisuuden ja ajatusteni ainaisen harjoituksen tähden vapaamminkin ja helpomminkin kuin terve ihminen. Se on ajatusten maailma.

— Minä pyydän, jatkakaa, minun vaimoni on kirjoittanut teistä, minä olisin kiitollinen, jos saisin kuulla…

— Ei, minä se kiitän ja minä se olen kiitollinen. Ainoastaan silloin, kuin saan selitellä ajatuksiani, tunnen vielä eläväni tässä kauniissa, mutta hirvittävässä maailmassa — muuten istun untelona kuin paleltunut varpunen. Ajatus tulee selväksi vasta silloin, kuin se puetaan sanoihin. Sana se on ajatuksen selvitys, sen muoto, vaikkapa paha kyllä myös sen rajoitus, sillä ajatus eräissä tapauksissa menee sen rajan ulkopuolelle, jossa sanat loppuvat.

Näettekös, minun mielestäni on taide ainoa totinen, ainoa pysyväinen maailmassa, ainoa, jonka perään kannattaa pyrkiä täällä alhaalla, ainoa, josta ei voi olla mitään eri mieliä. Uskonlauseittemme kyllä pitäisi olla kaikkein varminta, kuin meillä on, mutta joka kolmantenasadantena vuonna muodostellaan ne uusiksi, kuin sitä ennen on kidutettu, vainottu ja poltettu toisiaan. Meidän autuudentoivollamme, kuten papit sanovat, on kevyt ankkuri. Uskon lauselma, jonka me tunnustamme ja hyväksymme, hyljätään ja tuomitaan Roomassa, Genevessä, Erfurtissa, ja päin vastoin, ja vielä tänäkin päivänä on vastaus löytymättä Pilatuksen kysymykseen: mikä on totuus, eikä suinkaan sen tähden, että siihen ei olisi koskaan kukaan vastannut, vaan sen tähden, että vastauksia on niin kovin monta. Taide on vahvempi kuin roomalainen oikeus, lujempi kuin 89:n perusteet. Mitä on jäljellä Kreikanmaan, Rooman, Arabialaisten tavoista, laeista, yhteiskuntalaitoksesta ja vallasta? Ei muuta kuin Sofokleen murhenäytelmät, Venus Milolainen, Virgiliuksen runot, Tuhat ja yksi yötä — yksin satukin elää kauemmin kuin todellisuus. Renaissansin taisteluista, voitoista, uskosta, opista ja väitelmistä on jäljellä Dante, Rafael, Leonardo da Vinci. Ja kuin nykyaikainen Europpa hajoaa liitoksistaan ja kukistuu, jää sen haudalle muistopatsaiksi Hamlet, la Mancan ritari, Rousseaun Emile, Mozart ja Faust. Yhteiskuntalaitos, uskonto, lait, jopa siveysoppikin vaihtelevat, ainoastaan taide on pysyväinen, kukistumaton, kuolematon, ainoastaan sitä kannattaa tavoitella. Kaikki muu on utukuvia, mielikuvituksen luomuksia, jotka haihtuvat kuin aamusumu auringon paistaessa niihin. Kaikesta muusta, mineralogiasta, botaniikasta, fysiikasta, voi olla eri mieliä ja kaikki se on muuttuvaista, ja jos siinä on jotakin totta, on se olemassa ainoastaan sitä varten, että muodostaisi niitä nesteitä ja sitä mehua, joiden äärimmäinen tarkoitus on kasvin ravitseminen, sen kasvin, joka kannattaa elämän ja sivistyksen kukkaa: taidetta.

Ainoastaan taide on pysyväinen ja verraten kuolematon. Niin, paha kyllä, ainoastaan verraten kuolematon, sillä se on lakkaamattomassa riidassa kaikkivaltiaan, julman luonnon kanssa. Luonto on meidän kiukkuinen vihollisemme, riidatta ja taistelutta ei se anna meille mitään, ei Feidiaan kuvapatsaita, ei Mozartin musiikkia, ei Shakespearen draamoja. Lyhyen, hengästyksiin asti hätäisen, taistelevan elämämme ajaksi riistämme nämä aarteet, nämä hengen lahjat itsellemme, ja voi meitä, jos hetkeksikään jätämme ne suojelematta ruosteelta ja koilta, kosteudelta ja kuumuudelta. Luonnon tutkijat sanovat, että, jos meidän maatamme eivät pilvet verhoaisi, yksi yö riittäisi sen lämmön haihtua pois niin tyyten, että tämä ihana kiertotähtemme muuttuisi jäämöhkäleeksi. Ja minä sanon, että, vaikka tuhannet säilyttävät ja suojelevat, mitä muutamat ovat luoneet ja meille antaneet, ne aarteet kuitenkin murenevat päivä päivältä. Unhotuksen verho on kerran peittävä niitä, tuli kuluttaa ne, kosteus hajoittaa ne. Miksi siis uskoa noiden haurasten esineiden pysyväisyyttä, jotka ijankaikkisuuden reunalla muodostuvat tomusta ja joutuvat sellaisten päiväkauden eläväin korentojen suojeltavaksi kuin me. Hirmuinen luonto heittää lemmettömästi meidät ulos maailmaan samoin, kuin sydän viskaa valtimoihimme pisaran verta, pitämättä vähääkään lukua siitä, antaako tämä pisara voimaa aivojemme soluille aiheeksi hyvään vaiko pahaan tekoon. Ja vieläkin julmempaa: ainoastaan meille on annettu kykyä luoda taideteoksia, joita me kaikin tavoin puolustamme luonnon kaikkivaltaa vastaan, vaan jotka se kuitenkin aikain lopussa väkisin ottaa meiltä. Katsokaas, nämä kiusaavat ajatukset ovat musertaneet minun taiteeni jo kauan ennen, kuin ne näkymättömät voimat, jotka nyt tekevät hävitystyötänsä minun sisälläni, ovat päässeet tarkoituksensa perille. Ja kun kaikki ajattelu johtaa meitä siihen, että elämä on taistelua harhakuvista, taistelua suuresta "ei mitään", niin minä kuten tuhannet muut, jotka eivät ole tahtoneet vaipua epikurolaisten törkeään oppiin — kuten tiedätte, epäilijät helposti siirtyvät Epikuron ihailijoiksi — olen siirtynyt spiritismin alalle. Se muuten on huono sana, ei ollenkaan vastaava ajatusta, jota se edustaa.

— Tiedättekö, Eugen Aleksandrovitsh, onpa tämä kummallista, sanoi Erik hymyillen: minä olen nähnyt arot, olen kuullut puhuttavan venäjää ympärilläni, olen ratsastanut kilpaa pohjatuulen kanssa; mutta niin elävästi kuin nyt teitä kuullessani en ole koskaan tuntenut olevani Venäjällä; tässä minulle mieluisessa maassa, jossa olen elänyt ja taistellut niin monta vuotta. Joku suuri ajattelija on teistä kerran sanonut, että te juoksette nuoran päähän asti. Te ette pelkää johtopäätöksien liiallisuuksia. Ei hyvässä eikä pahassa kukaan pääse nykyään niin pitkälle kuin te. Mutta te tavoittelette mielikuvituksen haaveita, jotka ovat saavuttamattomia. Katsokaa itse omia johtajianne ja minkä eteen he työskentelevät. Eräät heistä, slavofiilit, tahtovat painaa yhtäläisyyden leimaa 115 miljoonaan ihmiseen teidän maassanne. Se on hyödytöntä, tarpeetonta ja mahdotonta, sillä yhteys ei ole mikään yksimuotoisuus, yhteys on ihmisten sydämmessä, ja sitä ei saavuteta väkivallalla, vaan sovittelemalla… Osa taistelee hävittämisopin puolesta, rakentaakseen nykyisten olojen raunioille kenties minkä tuulentupaisen valtiomuodon. Osa tahtoo tarttua miekkaan slaavilaisten veljein hyväksi; uskokaa, se on kaksiteräinen miekka, joka haavoittaa omaa herraansa. Sen sivaltaminen on lämmin, suuri ja jalo ajatus, mutta se on nurinpäinen, hyödytön, se tulee kalliiksi. Se kääntää vain huomion pois siitä, joka on lähinnä, mitä täytyy tehdä kotona, kotimaassa, pois tuosta ikävästä, jokapäiväisestä, vaivalloisesta, josta ei kukaan puhu, joka tapahtuu hiljaisuudessa ja kenenkään huomaamatta. Eugen Aleksandrovitsh, te olette kauas katsova mies ja näette suuria, etäisiä katsottavia, mutta lankeette edessänne olevaan, pieneen myyrän multaläjään. Ja myyrän multakasa on köyhä mushikka kylässään, jossa hän tehdä raastaa työtä jokapäiväiseksi leiväkseen. Siinä on se velvollisuus, joka on lähinnä, siinä on työ, joka…

Erik Horn ja Eugen Aleksandrovitsh katselivat ääneti tuolla ulkona vieriviä, suuria, vihreitä laineita, kuinka ne likempänä muuttuivat välkkyvän sinisiksi ja lähinnä rantaa kimaltelevana ainejoukkona kuin sula emalji ja kulta juoksivat väriään vaihdellen ja vavisten rannan kiville. Kivien luona leikitteli pikku Erik raakun kuorilla ja hiekalla, vapaana kaikista maailman huolista. Ylhäällä ilmassa oli sitte jotakin, joka veti sen koko huomion puoleensa. Äkisti juoksi poikanen isänsä luo.

— Papinka, papushka, kas kas — ja pienellä, paksulla sormellaan osoitti se kohti taivasta. Erik ja sairas katsahtivat ylös. Korkealla ilmassa näkyi joukko muuttolintuja, jotka kiilan muotoisessa järjestyksessä lensivät kohti pohjoista.

— Ne ovat kurkia, jotka taas matkustavat ylös Suomeen, kaukaiseen pohjolaan, sanoi Eugen Aleksandrovitsh.