Aamiaiselta päästyä päätettiin lähteä meren rantaan. Erik Horn läksi edeltä pikku Erikin ja Marfan kanssa. Helena lupasi tulla heti, kuin ehti vain pukeutua. Yhtymäpaikaksi määrättiin venesilta suuren kävelytien varrella. Erik astui, taluttaen poikaansa kädestä, alas pengermältä toiselle heisipuu- ja rantaputki-pensaikkojen välitse, joissa oli pikku kukkia ryhmittäin. Hän lähestyi kalpeaa miestä, joka väristen istui auringon paahteessa, kyyristyneenä ruusujen keskeen, hänen, joka, kuoleman merkki otsallansa, haaveksien katseli ylös Koshelskyn huvilan kuistille, jossa elämä liikkui kauneimmassa muodossaan, nuorena ja kauniina äitinä.
Erik oli jo aivan lähellä herra Tsherebatshovia, kuin pienokainen äkisti tempasihe irti hänen kädestään ja juoksi sairaan luo. Erik oli aikonut mennä hänen ohitsensa, mutta nyt hänet äkisti valtasi kummallinen vienouden ja säälin tunne, seassa myös jotakin siitä etevämmyydestä, jota kaikin puolin terve aina sydämmensä syvyydessä tuntee sairasta kohtaan. Niinpä hän meni Tsherebatshovin luo, esitti itsensä ja pyysi anteeksi, että oli edellisenä iltana tahtomattansa häirinnyt häntä hänen esittelyssään.
Tsherebatshov tervehti kohteliaasti Erikkiä ja hänen poikaansa. Keuhkotautisen raskas katse leimahti, kaksi tarkkarajaista, punaista leimaa kohosi hänen poskilleen ja koneen tapaisesti, ikään kuin uneksien, ojensi hän kätensä tervehdykseen. Näytti siltä, kuin hän olisi tarvinnut aikaa soittaakseen kokoon kaukana harhailevia ajatuksiaan, sillä vasta sitte, kuin ensin oli hyvän hetken puhutellut Hornia aivan jokapäiväisillä korusanoilla, kääntyi hän hänen puoleensa, kasvot jonkun verran elävinä.
Erikistä tuntui, kuin olisi Tsherebatshov äkisti sanonut itselleen:
— Vai niin, sinä olet siis Helena Nikolajevnan mies; no, tuleepa hauska nähdä, mitä sinussa oikeastaan on. Mutta tämäkin silmänräpäyksen ajaksi leimahtava tarkkaavaisuus kuoli äkisti kuin kirjava perhonen, joka lentää palavaan liekkiin, polttaa siipensä ja putoaa maahan kuin kiemurteleva mato.
Lopettaakseen keskustelua kysyi Erik tietä rantakäytävälle.
— Minä olen menossa sinne, vastasi Tsherebatshov; jos sallitte, saatan minä teitä.
Ja kaikki astuivat vitkalleen rinnettä alas käytävälle paitsi pikku Erik, joka juoksi parin sylen päässä herrain edellä, koko ajan Marfan vartioimana ja puhelullaan huvittamana.
— Te olette etevä taiteilija, on minun vaimoni sanonut, alkoi Erik.
— Niin, vastasi toinen hymyillen, minä olin aikoinani sekä etevä että taiteilija; nyt on kaikki ohitse siitä asti, kuin lakkasin uskomasta taiteesen ja itseeni.