— Niin, juuri niin. Nyt tervehtii hän sinua. Hän on niin hyvä.
— Kuka se on?
— Sinun kilpaveljesi, profeetta Tsherebatshov, sanoi Helena ja katsoi hymyillen mieheensä. Mies parka! No, onko mielestäsi mitään syytä olla mustasukkainen. Mutta kas tässä, ota vielä tämä pala, minä olen sen itse paistanut öljyssä ja valkoisessa viinissä, öljymarjat ovat tuoreita.
Horn laski pois kiikarinsa. Tuo muukalainen tuolla, tuo käsi, heikko kuin lapsen, kostea ja kylmä ja kohta joutuva mätänemään haudan mullassa, oli antanut hänen elämällensä uuden käänteen, huomaamatta ohjannut hänet tielle, jota hän ei tahtonut kulkea, vaan ponnisteli vastaan, mutta jolle hänen rakkautensa, hänen heikkoutensa ja Helenan luja tahto hänet kuitenkin veivät.
Helena aavisti, mitä tunteita Erikin mielessä liikkui.
— Me lähdemme, jos tahdot, huomenna sinun kanssasi, sanoi hän hellästi.
— Entä sinun spiritistisi? kysyi Erik, koettaen kääntää asian leikiksi.
Helena katsoa tirkisteli häneen veitikkamaisesti. Tässä hänellä oli
Erikkinsä, kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä ja rinta niin leveä, että
Pietarin sotilasräätäli Nordenström vallan hämmästyi, kuin sen ensi
kertaa näki. Ja Helenan spiritismi oli kuin pois puhallettu.
— Ah, sanoi hän niin verrattoman leikillisesti, laski kätensä hänen kaulalleen ja painoi poskensa vasten hänen poskeaan, olethan minulla sinä. Ja sinä tyytymätön, häijy olento, katso ympärillesi: missä olet nähnyt sellaista paratiisia kuin "tämä pikku osa Venäjää"?