— Oh, ei vaaraa; jos oikein tunnen Helena Nikolajevnaa, niin hän kohta kyllä masentaa Almandinensa. Se on hänen mielikkiratsunsa. Helena Nikolajevnalla on suonissaan kasakin verta.
Kasakin verta! ne sanat vaikuttivat vastenmielisesti nuoreen överstiin.
— Miksi et tahtonut esittää minua hänelle, sinä vanha kumppani?
— Enkö tahtonut? Tietysti minä tahdoin.
— Etkä sinä ole virkkanut niin mitään hänen pääsylipuistaan ja vielä vähemmin iltamasta.
— En, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov, pakollisesti hymyillen. Minä olen sinulle nyt kaksi kokonaista päivää kertonut kaikkea, niin kaikkea mahdollista, ja kuitenkin sinä vaadit minua vastuusen siitä, mitä en ole puhunut. Onko se oikeuden mukaista?
Horn hymyili. — Kelvottoman kaunis tyttö hän on, se Helena Nikolajevna. Näitkö, kuinka päivänpaisteiseksi hän muuttui, kuin minä mainitsin, että sisareni tulee myös. — Mutta kuulehan, hänen nimensä on Chamitov, no, sittehän hän on teidän entisen rykmentinpäällikkönne tytär.
— Niin, hänen isänsä on ruhtinas Nikolai Konstantinovitsh Chamitov, sanoi Martinov.
Miten kummallista. Hornista tuntui, kuin Martinov olisi vastahakoisesti antanut näitä tietoja.
— Mutta et sinä häntä ruhtinattarena minulle esitellyt.