Martinov nauroi. — No mutta, tämähän on oikea tutkistelu, enkö sitä jo sanonut? No ruhtinas ja ruhtinas — hän nauroi pilkallisesti — on niilläkin eroa, ja tämä … hm. Ei hänen sukunsa ole samettikirjassa Kremlissä. Se suku kuuluu noihin Kaukaasian tatarilaisiin ruhtinassukuihin, jotka Katarina II:sen aikana antautuivat Venäjän alammaisuuteen ja ovat sitte anastaneet itselleen ruhtinaan arvon. Sellaisia, senhän itse paraiten tiedät, on siellä alhaalla kuinka monta hyvänsä, ruhtinaita, joilla ei ole muuta kuin yksi teltta ja yksi hevonen. Muuten oli rykmentinpäällikön isoisän isoisä haidamak, erään muhamettilaisen kasakkiheimon päällikkö, joka sata vuotta sitte rosvoillen retkeili niillä seuduin, jossa nyt Orenburg on. Sillä vaikka, kuten tiedät, Orenburgia katsottiin jo Elisabet Petrovnan aikana täydellisesti kukistetuksi, niin tuskinpa siellä siltä Venäjän valta oli voimassa ennen kuin viiden kymmenen vuoden kuluttua. Niin tosiaan, hänestä, siitä kantaisästä, jolla muuten oli tuo vähän kummallinen nimi Haidulla, tiedän kertoa hupaisen jutun, minä kuulin sen vanhalta ruhtinaalta, meidän entiseltä rykmentinpäälliköltä itseltään. Tahdotko kuulla sen? Ja Martinov oli jo jälleen kokonaan tointunut äskeisestä hämmennyksestään.
— Tässä piilee jotakin, sanoi Horn itsekseen — ensin erittäin vaitelias, sitte puhelias. Ääneensä lausui hän: minäkö en kuuntelisi, kuin Dimitri Semenovitsh Martinov kertoo. Muistathan, mitä meillä oli tapana sanoa Varsovassa: Martinov on runoilija. Minä riipun suussasi, sanoo tatarilainen, ala!
— Kiitos hunajasta. Otahan papyrossi, tässä on tulta. Martinov asettui mukavasti sohvalle, heitti toisen polvensa toisen päälle, tuprutteli papyrossiansa ja alkoi: Niin, näetkös, tämä Haidulla, Nikolai Konstantinovitshin isoisän isä, oli monta vuotta käynyt pikku sotaa keisarinnan joukkoja vastaan; se oli Katarina II:sen aikana. Viimein kävi samoin, kuin aina on käynyt näille villeille ja nyt viimeksi Achalin tekeläisille ja Samarkandin tatarilaisille Kauffmannin sotaretken aikana. Vaikka olivatkin urhollisia, kukistuivat he. Ollen viekas kuten itämaalaiset ainakin ja verraton valtioviisas, teki Haidulla vanhus samoin, kuin Samarkandin kaani nyt on tehnyt: hän ryhtyi rauhan hieromiseen. Kuin oli kaksi vuotta lakkaamatta lähetelty sanansaattajia lahjoineen ja pitkine itämaisine, sananlaskuista ja runollisista kuvista kirjavine kirjoituksineen, johduttiin viimein itse asiaan. Haidullan tuli saada kahden kymmenen tuhannen ruplan vuosieläke, ruveta jonkinlaiseksi liittovasalliksi ja ottaa aulaansa venäläistä varustusväkeä. Lyhyesti sanoen: vastarinta oli kukistettu. Mutta Haidulla vanhus meni vielä pitemmälle: eräitä melkoisia etuja vastaan lapasi hän kääntyä kristinuskoon.
Keisarinna lähetti aroille hovipappinsa, isä Osipin, ja hovimaalarinsa Lampin. Tunnethan mielevän Lampin, hänet, joka on maalannut Katarinan muotokuvan, sen, joka on Talvipalatsissa ja vielä tänäkin päivänä saattaa kenen hyvänsä, joka sen näkee, vähän päästä pyörälle. Kuuden kuukauden kuluttua palasi maalari ja toi Haidulla vanhuksen kuvan, joka oli tehty sen kokoiseksi, kuin hän todella oli. Millainen kuva! Lempo vie jos ei vielä tänäkin päivänä pelota tuo vanha rosvo. No, ehkäpä saat sen joskus nähdä Nikolai Konstantinovitshin luona.
Kuin muotokuva näytettiin Hänen Majesteetillensa keisarinnalle, kerrotaan hänen sanoneen: Lampi, te olette tehnyt tehtävänne hyvästi, mutta kuinka menestyy minun hovipappini työ? Lampi vastasi kuin kohtelias hovimies ainakin: Teidän Majesteettinne, haidamak kyllä antaa kastaa itsensä, mutta hän tahtoo muutamia pieniä muutoksia uskonoppiin tahi oikeammin siveysoppiin, ja niistä hän pitää itsepäisesti kiinni, ja kunnianarvoinen isä Osip on neuvoton … hän pyytää tarkempia ohjeita.
— Mitä tahtoo sitte "serkkumme", ruhtinas Haidulla?
— Hän tahtoo pitää haareminsa.
Vieno ivanauru kirkasti keisarinnan kasvot ja syvät sinisilmät säihkyivät pidätetystä ilosta. Sitte kääntyi hän puoliksi ja sanoi paljon tarkoittavalla äänellä: Prinssi Orlov, lähettäkää isä Osipille käsky kastaa se vanha shakaali. Ja hovilla oli huvia siitä pikku tapauksesta koko viikon ajaksi.
Mutta kuin shakaali oli kastettu, kiukustui hänen kansansa. Haidulla, jonka nimenä nyt oli Aleksander, karkoitettiin pois aavikoilta monilukuisen perheensä kanssa, hän tuli tänne Moskovaan ja sai täällä vanhan rappeutuneen linnan, jossa se perhe asuu vieläkin. Poika Yrjö pantiin paashikouluun ja meidän valtiomiehemme käyttivät häntä sitte kruunun tavoittelijan nimellisenä, pitääkseen yllä riitoja hänen heimossaan tuolla entisillä aavikoilla. Suureksi suosion osoitukseksi sai hän jossakin tilaisuudessa ottaa vastaan isänsä, vanhan shakaalin, muotokuvan, joka muuten oli hylkynä, jossakin Talvipalatsin nurkassa.
— No, mitä hänestä sitte tuli?