Tallirenki toi pullon sampanjaa. Almandine, kuultuaan korkin paukahduksen, hirnahti heti iloisesti ja nosti päänsä. Mies pisti pullon kaulan suuhun siihen paikkaan, jossa kuolaimet tavallisesti ovat, ja Almandine imi halukkaasti makean juoman, rengin seisoessa vieressä päätään raapien ja kuivia, paksuja huuliaan nuoleskellen sekä kummallisia ajatuksiaan selvitellen.

Ohjelman toinen numero oli näytetty, tuli aika palata parvelle. Ruhtinatar ja neiti Horn menivät, seurassaan Novosiltzov, pitkän piltturivin ohitse satuloimakentälle. Siellä jo Archer oli sekamelskallaan antamassa Petroville lukemattomia hyviä neuvoja suurella innolla, joka johtui Petrovin nuoruudesta ja tunnetusta anteliaisuudesta.

— Katsokaas, kultaraudikko on venäläinen hepo — hän ei koskaan sanonut hevosia eläimiksi — ja sen luonne on venäläinen. Sillä on rohkeutta ja intoa, mutta se aina hätiköitsee. Goddam, kohdelkaa sitä sen tähden tyynesti. Se on kiihkeä ja kunnianhimoinen, teidän pitää sen tähden koettaa heti alussa päästä edelle, jos mahdollista, siitä se saa rohkeutta ja itseluottamusta; näetkös, se on venäläinen luonteeltaan, siltä puuttuu sitkeyttä. Se punainen, ruhtinattaren, on aivan toista laatua, arka tietysti, mutta ei koskaan joudu toivottomaksi, vaikkapa olisi toisena ja kolmantenakin järjestyksessä, neljän viiden kymmenen sylen päässä merkkipaikasta — ei, se ei joudu toivottomaksi, se on englantilainen ja sillä on rohkeus, joka kestää kaikissa oloissa.

— Tehkää tilaa, tehkää tilaa! huutaa joku tallirenki alhaalla oven luona.

Samassa kello soi ensimmäisen kerran. Läpi koko tallin kulki kuin sähköisku, kaikki hevoset hörkistivät korviaan, liikahtelivat levottomasti ja raapivat olkia; muutamat hirnuivat vilkkaasti. Ratsupalvelijat juoksivat pilttuihin, hevoset vietiin ulos satuloitaviksi ja loimet riisuttiin. Archer juoksenteli ympäri yrmeänä ja äreänä, koetteli satulavöitä ja solkia ja lakkaamatta toisteli joka ratsastajalle: Pysykää vain levollisena, älkää hätyyttäkö hepoa. Korkeamman ratsastusurheilun lait määräsivät, ett'ei kukaan saanut nähdä vastustajansa hepoa eikä kysellä sen vikoja tai ansioita; vasta satuloimakentällä oli, jos muuten tahdottiin noudattaa hyvää tapaa, oikeus katsastaa vastustajiansa. Sen tähden urheilijain uteliaisuus kokoutui kaikki tyyni tähän paikkaan. Tänne kokouduttiin, saadakseen ehkä minuutin verran katsella kilpailuun lähteviä. Siellä näkivät neiti Hanna ja ruhtinatar kultaraudikko Hasardin, joka oli muhkea hepo Donin aroilta: kullalta kiiltävä, musta selkä, musta harja, musta häntä, ryhti kuin aron kuninkaalla. Tästä hevosta oli Petroville tarjottu koko omaisuus, mutta turhaan.

Soitettiin toinen kerta, ja nyt seurasivat tapahtumat toisiaan nopeasti. Minuutti toisensa perästä pidettiin yleisöä yhä kiihtyvässä jännityksessä. Ratsastajat valkoisissa ratsupuvuissaan hypähtivät satuloihin. Kolmas soitto helisi hermoja ärsyttävästi — ja leimausten tavoin suhahtivat Almandine, Hasard, Ahmed Burja, Sokol, Duc ja muita ulos kentälle, yhteensä seitsemän hevosta. Kaksi kertaa palautettiin ratsastajat lähtöpaikkaan ennen kuin heidän voitiin tunnustaa seisoneen yhdessä rivissä. Mutta sitte lähdettiin tuulen vauhdilla. Kaikki kiikarit kääntyivät nyt yksinomaan sitä paikkaa kohti, jossa esteratsastus oli tapahtuva. Yksin neiti Hornkin unhotti ajatuksensa, ja epäilyksensä, voisiko hän mennä päivällisille vai eikö. Keskustelu vaikeni joka taholla aivan itsestään. Silloin tällöin kävi ikään kuin väristys läpi koko ihmispaljouden, kuin hevoset lähestyivät jotakin estettä, kuin ratsastajat niistä pääsivät onnellisesti tahi kuin, kuten myöskin tapahtui, joku ratsastaja heilahti alas.

— Hasard on edellä, ei, nyt on Almandine, ei, nyt taas on Hasard. Ah, katsokaas, hyvänen aika, Shubin syöksyi maahan. Voi, kyllä ne ovat hirveitä nuo esteratsastukset. Ajatelkaahan, jos hän on loukkautunut kuoliaaksi. Ei, hän nousee ylös, hän potkasee hevostansa, se on kelvotonta, hän on poissa luvusta. Vielä yksi este, viimeinen. Oh, kultaraudikko Hasard! Hasard! Voi, mitä nyt on tapahtunut? Kuka sillä ratsasti? Petrov.

Pitkän matkan päästä ei voitu pölyltä ja osaksi myös ratsastusesteeltä nähdä, mitä oli tapahtunut, mutta jotakin oli tapahtunut, koska ihmiset syöksyivät sinne päin, jossa kultaraudikko oli viimeksi näkynyt. Eteen päin syöksyivät toiset ratsastajat lentävää vauhtia. Jalavametsikön takaa kääntyivät he jo niin paljon lähtöpaikkaa kohti, että hevoset näkyivät edestä päin. Viisas Almandine pysyi koko ajan piirin sisärajan vieressä. Puoli päätään edellä siitä näkyi valkoinen Balaklava ja yhtä paljo siitä edellä Sokol, joka nyt oli kaikista voitolla. Balaklava ja Duc nähtävästi tahtoivat tunkeutua radan sisärajalle, mutta Almandine teki ne aikeet tyhjiksi. Pöly tuprusi, maa jymysi, jo kuului hevosten huohotus, ainoasti viisi kymmentä syltä enää ja Duc … mutta ikään kuin Almandine olisi saanut siivet, lensi se nyt, kuin jo kaikki oli aivan päättymäisillään, semmoisella huimaavalla vauhdilla, että se pääsi ensimmäisenä perille ja sai tervehdykseksi suunnattoman riemun huudon, kätten paukutuksen sekä päivänvarjojen ja nenäliinain huiskutuksen. Neiti Hannan sydän oli haljeta jännityksestä. Että tuollainen asia, kumpiko kahdesta aivan vieraasta hevosesta juoksi nopeammin, voisi niin kokonaan innostuttaa, jopa varsin vallata mielenkin, sitä hän ei olisi koskaan ennen uskonut. Nyt käsitti hän varsin hyvin, että, koska hänessä ensimmäinen hevoskilpailu voi herättää tällaisen kiihtymyksen, hän myöskin olisi tahtonut olla katsomassa härkätaisteluja, jopa Caesarien verisiä näytelmiäkin. Horn oli koko ajan tarkastellut Helenaa, tuskin itsekään tietäen, mistä syystä, mutta se nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen vaikutuksen aivan ensi näkemästä asti. Helena oli istunut hiljaa, ainoastaan kaksi punaista pilkkua poskissa sekä välistä kiihkeän lyhyt hengitys osoittivat, missä jännityksessä hän oli. Almandine oli voittanut — mutta Helena ei siltä ilosta hurmautunut, kultaraudikko oli poissa, Petrovia ei näkynyt.

— Petrov, Aleksei Sidorovitsh on poissa, sanoi hän hiljaa Hornille,
ja, ääni vapisi hiukan, vaikka hän nähtävästi koetti hillitä itseään.
Se äänen värinä kiusasi Hornia, hänen tajuamattansa syitä. Oliko tuo
Petrov niin läheinen ystävä Helenalle?

— Tuossa on Martinov, kysykäämme häneltä, sanoi Horn. Hän viittasi överstiluutnantille, ja tämä tuli kalpeana, mutta kuitenkin tyynenä parven laidalle.