— Onnettomuus on tapahtunut, sanoi hän hiljaa, Hasard, kultaraudikko ei ole enää elossa, mutta yleisön ei pidä saada siitä tietoa.
— Entä Petrov? Ja Helena katsoi liikuttavan levottomasti ja suruisesti
Martinoviin.
— Aivan terve, hän on tallissa, sanoi Martinov kovaan, niin että moni sen kuuli.
— Ah Jumalan kiitos! ja liikutuksensa innossa pusersi hän Hornin kättä. Lähtekäämme katsomaan poika parkaa.
He riensivät kaikki kolme talliin. Herra Archer seisoi ovessa, riidellen ja kiroillen: sanoinhan minä, että se tuottaa onnettomuutta, sanoinhan minä sen teille, armollinen ruhtinatar.
Sisällä kultaraudikon pilttuussa seisoi Petrov suuressa olkikasassa niin suruissaan, harmissaan ja äkeissään, että sitä on mahdoton kuvata. Ennen kuin kukaan ehti häneltä mitään kysyä, puhkesi hän itse puhumaan niin kiivaasti kuin höyryn syöksy liian täydestä pannusta. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, mutta ne eivät siltä juosseet alas, ja hänen huulensa vapisivat.
— Ruhtinatar, se on kehnoa, sopimatonta, se on kauhea vääryys!
— Mikä sitte?
— Että radan johtokunta ei pidä parempaa huolta tehtävistään. Ah ruhtinatar, ah Helena Nikolajevna, kultaraudikko kuoli, se kuoli aivan minun silmäini edessä. Se hyppäsi juuri viimeisestä esteestä, tiedättehän, siitä pirulaisesta, ja loistava se hyppy olikin, loistavampi kuin koskaan ennen, ja juuri kuin se laskee jalkansa maahan, joka jänne ja joka lihas jännityksissä, on siinä alla kivi, mukulakivi, pyöreä, ei tämän suurempi, siihen, juuri siihen polkee se, sen kaunis kavio murskautuu kuin lasi ja hepo putoaa maahan, toiset syöksyvät ohitse kuin linnut myrskyn edellä. Välskäri, sairassotilaat juoksivat metsiköstä esiin paareineen, minä olin pystyssä ennen, kuin he ehtivät luo, mutta kultaraudikko näytti kaviotonta, veristä jalan tynkää. Sen silmät, sen silmät, niitä minä en koskaan unhota. Samassa kumartuu eläinlääkäri alas ja silmänräpäyksessä näkee hän, että kultaraudikosta ei enää tule kalua. Paukaus, vähä valkoista savua, hän on ampunut luodin läpi sen pään. Voi, viimeinen, mitä näin, oli sammuvat silmät, veripunainen kieli ja valkoista vaahtoa hiekalla. Ja ylivoimaisen surunsa painosta heittäytyi poika parka tenhottomasti oljille. Antakaa minun olla, antakaa minun olla, muuta hän ei saanut sanotuksi.
— Tulkaa, sanoi Horn jyrkästi, jättäkäämme hänet rauhaan, hänen surunsa on pyhä. Herra Archer, olkaa hyvä ja toimittakaa luutnantille lasi konjakkia ja vettä.