Hanna Horn oli kuin puolipyörryksissä, niin kiihoittunut, että hän tahtoi välttämättä lähteä kotiin.
— No, sano sitte ensin jäähyväset meidän uusille… Erik tavoitteli ystävillemme-sanaa. Mutta Helena Nikolajevna ja hänen tätinsä olivat jo poistuneet.
— Ei, minä en nyt tahdo nähdä ketään, tämä on vallan kauheata. Minun ei olisi koskaan pitänyt olla näkemässä sellaista eläinrääkkäystä. Saata minut vaunujen luo, minä lähden heti kotiin.
— Totta minun sitte pitänee tulla mukaan, mutta ole nyt järkevä.
— Ei, jää sinä vain tänne, minä en voi oikein hyvin, ukkosilma rasittaa minua. Erik tunsi sisarensa; milloin hän tahtoi jotakin, tahtoi oikein todella, oli paras myöntyä. Horn saattoi hänet vaunuihin, käski kuskin viemään neidin kotiin ja palasi sitte kilpa-ajoihin.
Kultaraudikon kohtalo liikutti kaikkia, jotka jollain tavoin kuuluivat urheiluharrastuksiin. Mutta suurin osa suuresta katsojajoukosta ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, ja kuin nyt parvien edustalla suuri sirkuskenttä jälleen merkittiin, tuli ilo yleiseksi, sillä nyt oli kahdeksan naista ja kahdeksan herraa, kaikki ylhäiseen seurapiiriin kuuluvia, esittävä ruusu- ja tanssiratsastusta, jonka jälkeen oli tuleva vielä muutamia numeroita ja viimeksi taas paraadiratsastus.
Ilma alkoi jo kuitenkin tuntua rasittavalta, loistavat valkopilvet olivat muuttaneet väriänsä ja rupesivat näyttämään harmaan sinipunervilta ja synkiltä. Moni pelkäsi kevätukkosta, joka ei koskaan unhota Moskovaa, ja varovasti läksi ajoissa matkoihinsa.
Översti Horn aikoi juuri lähteä sanomaan jäähyväset m:lle Dorinnelle, kuin hänen esimiehensä kreivi Stülpers taputti häntä olkapäähän.
— Översti, sanoi hän, minä saan pyytää teitä, vaikka teillä onkin lomaa, yhdeksi illaksi astumaan palvelukseen ja rupeemaan komentajaksi.
Översti Horn hymyili ja teki leikillisesti kunniaa.