Nyt Erik tuli levottomaksi toden perästä. Hän aikoi rientää sisarensa luo, mutta kuultuaan hänen nukkuneen palasi hän saliin lukemaan kirjettä. Se oli auki; hän luki sen ja huomasi siinä kohteliailla sanoilla lausutuksi, että hän ei voi tulla päivälliselle, koska aikoi huomeisaamuna aikaisin lähteä kotimatkalle, hän kun ei voinut jättää isäänsä niin kauaksi yksikseen.
Översti harmistui kovin sisarensa ylellistä kainoudenylpeyttä ja liikanaista tunnontarkkuutta, joka harmi vielä suureni, kuin hän muisti, miten ystävällisiä sanoja Helena Nikolajevna oli hänestä lausunut. Ja ajatukset johtivat hänet jälleen muistelemaan Helenaa.
— No, saammehan nähdä, enkö minä huomenna saa muutetuksi sisko Hannan mieltä.
Hän meni omaan huoneesensa ja riisuutui. Mutta eipä unesta tullut mitään pitkään aikaan. Helena Nikolajevnan kauniit silmät, laulu, soitto ja osaksi myöskin tyytymättömyys sisareen, joka ei tahtonut lähteä päivälliselle ruhtinaan luo, kaikki se piti häntä kauan tuollaisessa unen ja valveilla olon välisessä horrostilassa.
— Kuinka sinun laitasi on, Erik Stålsköld Horn, sanoi hän itsekseen, oletko sinä ehkä todella rakastunut? Sinne päin merkit näyttävät. Mutta kyllä hän onkin hurmaava, se Helena, ja minä tahdon kuin satujen prinssi ryöstää Helenani ja rakentaa itselleni Ilionin.
Se oli viimeinen selvä ajatus; uni ja unennäöt valtasivat hänet. Hän oli näkevinään Helenan piaanon ääressä kenraalin luona. Hän lauloi, lauloi yhtä noista vienoista, kummallisista kasakkein maan lauluista. Yht'äkkiä muuttui kuva aivan toiseksi. Hän näki Helenan ratsastamassa "keukburia", jota hän oli niin usein nähnyt aroilla Mervin luona. Nuori tyttö, puettuna koko itämaiseen komeuteensa, ratsastaa pois, jäljessä hänen ihailijansa: ken ensinnä saa häneltä riistetyksi hunnun tai karitsan, jota hän pitää sylissään, se tulee hänen puolisoksensa. Helena ratsasti Almandinella. nuori Petrov, Martinov ja viimeisenä hän itse kultaraudikolla syöksyivät jäljestä. Juuri kuin hän oli riistämäisillään kauniin hunnun, kaatui kultaraudikko ja siinä se makasi kuivassa kulossa, hän ei nähnyt muuta kuin veripunaisen kielen ja suusta valuvan vaahdon. Mutta Helena oli poissa, kaukana aron laidassa, ja ainoastaan nuori Petrov, nuorin heistä kaikista, vielä ajoi häntä takaa. Horn kääntyi vuoteessaan, mieli täynnä suuttumusta ja tuskaa. Silloin juuri kuului jymäys kuin tuhansien tykkien laukaus ja koko huvila vapisi perustuksiaan myöten. Horn heräsi. Huone oli valoisa, leimausten sitä juuri valaistessa silmänräpäyksen ajaksi. Toukokuun ukkonen kulki Moskovan päällitse, sade tulvi alas virtanaan ja vilvastutti ilman. Horn pyyhkäsi tuskan hien pois otsaltaan ja oli iloinen, että oli herännyt.
— Huomeiseksi tulee taas ihana päivä, sanoi hän tyytyväisesti, kääntyi kyljelleen ja nukkui hyvästi, vaikka ukkonen ajoi esiin pattereitansa ja laukasi jymäyksen toisensa perästä neljän sadan kirkon kaupungin päällä.
* * * * *
Seuraavana päivänä nousi översti Horn hyvissä ajoin. Taivas oli sininen ja korkea, puisto välkkyi kasteesta, joka lehti oli kuin äsken pesty. Kuin Horn avasi ikkunan, tulvi huoneesen höyryäväin lehtien raikas, kostea tuoksu. Merkillistä, ensimmäinen ajatus, joka hänellä tänä aamuna oli selvillä, oli se, että hän oli tänään syövä päivällistä Helena Nikolajevnan luona. Itsekin katsoi hän sitä naurettavaksi, että jo kello kuusi aamulla ajatteli päivällistä. Hän koetti väkisinkin karkoittaa noita unelmia ja olla vapaa, levollinen ja kylmäverinen: mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Hän katseli ulos puistoon. Siellä astui sotamies, jolla oli siniset olkahiset, ja heti muisti Horn häilyvää siniharsoa, joka ympäröitsi pientä, lumoavaa päätä. Nähdessään jotakin numeroitua hevoskonia vesikärrien edessä muisti hän Almandinen kaarevaa kaulaa ja sen takana istuvaa, keijukaisen kaltaista olentoa. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen sisarensa. Hänhän oli lähtevä tänään matkalle. Ei, se ei käynyt mitenkään päinsä. Hän pukeutui nopeasti ja meni sisartansa tapaamaan. Neiti Hanna istui salissa, edessänsä ruotsalainen ja englantilainen raamattu.
— Hyvää huomenta, Erik.