Veturi vihelsi, höyry ja savu painuivat junan päälle, neiti Hanna oli kadonnut. Savu- ja höyrypilvestä kuuli hän vielä kerran sisarensa suloisen alttoäänen:
— Ole varoillasi, Erik. — — —
Horn seisoi siinä katsellen kiiltäviä kiskoja, jotka näyttivät yhtyvän tuolla kaukana, jossa juna huimaavaa vauhtia kiiti pohjoista kohti, katsellen, kuinka aurinko taittoi säteitään kiskoviirusta, joka mustalla, nokisella ratavallilla säkenöitsi valossa,
— Ah — hän veti helpotuksesta syvän huokauksen.
Nyt sai hän ajatella sitä, joka poltti hänen aivojansa, joka ei antanut hänelle rauhaa.
V.
Hannan lähdettyä palasi Erik kotiinsa. Sydämmensä syvyydestä oli hän vähän vihastunut sisareensa. Sisko oli sekautunut asioihin, jotka eivät koskeneet häntä. Mitä oikeutta Hannalla oli varoittaa häntä? Ja mitä hän sitte yleensä oli tehnytkään tahi sanonut sellaista, että olisi ansainnut varoituksen? Oliko sitte niin helppo nähdä hänen syvimmät salaisuutensa? Entä sitte tuo tervehdys Lillylle!
Oh, hän ei enää tahtonut ajatella koko asiaa. Tänään aikoi hän mennä hänen luoksensa, Helena Nikolajevnan luo. Mutta aika kului niin äärettömän hitaasti, päivälliseen asti oli sitä vielä pitkältä. Tunsipa sentään Horn vähän olevansa hämillään oman itsensäkin edessä; hän ei olisi luullut olevansa yhä vielä niin nuori ja niin maltiton.
Monta tuntia ennen päivällisen aikaa alkoi hän pukeutua ja teki sitä paljon huolellisemmin kuin tavallisesti, vaan kuitenkin oli hän valmis jo tuntia ennen, kuin olisi tarvinnut. Sitte läksi hän matkalle astuen, vaunut saivat tulla jäljestä. Hän astui hitaasti pitkin Tverin bulevaardia ja katseli puotien ikkunoihin hajamielisesti; yhtä hajamielisesti tervehti hän myöskin sotamiehiä ja upseereja.
Viimein joutui odotettu aika. Hän nousi vaunuihinsa ja läksi ajamaan, ensin Pushkinin muistopatsaan luo, jossa hänen piti tavata ystävänsä Martinov. Tämä ei ollut vielä tullut. Horn kulutti aikaansa katselemalla muistopatsasta, tuota slaavilaisen neron ilmiön mestarillista kuvausta. Säännötöntä elämää viettävänä, heikkohermoisena, levottomana ja arkailemattomana seisoo hän siinä pronssista valettuna: suuren taiteilijan oivallinen muistomerkki suuresta runoilijasta.