— Pidä sanasi, Erik, isän tähden. Niin, usko minua, vaikka hän näyttääkin ankaralta ja kylmältä, niin hän sydämmensä syvyydessä kuitenkin ikävöitsee sitä päivää, jolloin sinä viimeinkin tulet kotiin. Minä kuulin usein viime talvena, kuinka hän öillä käveli huoneessansa, käveli tuntikausia; hänen ajatuksensa ovat lakkaamatta ajelleet sinua jäljestä, koko sen ajan, kuin sinä olit sotaretkellä. Hän on tullut jo vanhaksi. Hän tahtoisi pian nähdä sinun Haapakosken sukuperintöläisenä ryhtyvän toden perästä tilan hoitoon. No, Erik, mitä saan minä sanoa hänelle?
Erik katsoi synkästi eteensä; sitte sanoi hän äkisti:
— Kerro hänelle vain terveisiä, minä olen ehkä kotona ennen, kuin kumpikaan teistä arvaa odottaakaan minua.
Matkalla asemalle näytti neiti Hanna erittäin ajatuksiinsa vaipuneelta; ihan varmaan oli hänellä jotakin mielessä, mutta hänen oli vaikea saada sitä sanotuksi.
— No, saanhan tervehtiä Lillyä?
— Lillyä. Tietysti, vaikka en tiedä, minkä tähden juuri häntä, vanhaa kadettikoulun aikaista lemmittyä, sanoi hän hymyillen. Kuinka hän nyt voi? Onko hän yhtä kaunis kuin ennen?
— Ei, yhtä kaunis hän ei ole, mutta paljon parempi ja rakastavampi, kuului vastaus.
Liput olivat ostetut, jäähyväset jo moneen kertaan sanotut, rautatievaunun ovi paiskattiin kiinni, kello soi.
— Kuulehan, Erik, sanoi neiti Hanna pakollisesti ja katsoi veljeänsä suoraan silmiin, varo sitä Helena Nikolajevnaa.
— Mikä antaa sinulle aihetta sellaiseen varoitukseen? virkahti Erik, rypistäen kulmakarvojaan.