— Sinulla on siis kaikissa tapauksissa ollut ikävä häntä, isä?
— Eikö olisi ollut? Ja senaattorin silmässä loisti jotakin, jota hän ei ollut halukas näyttämään muille ihmisille eikä edes neiti Hannallekaan. — Mutta kas tuossahan se jo onkin Maunu Jaakko.
Liikutettuna riensi neiti Hanna ulos salin ovesta juuri yht'aikaa, kuin provasti Maunu Jaakko Velenius, senaattorin koulu-, lukio- ja yliopistokumppani sekä vanha ystävä, astui sisään tampuurin ovesta.
Tulija oli voimakas, seitsemän kymmenen ikäinen vanhus, pyöreät ja lihavanlaiset kasvot sileiksi ajeltuina.
— Hyvää iltaa, hyvää iltaa tänä siunattuna kevätiltana. Minä kylvin ohran tänään.
— Kas sinua, sinä olet pitänyt kiirettä. Olisipa minun pitänyt tehdä samoin, mutta meidän Johansson, niin, senhän sinä kaikki tiedät. Vaan terve tuloa, terve tuloa, vanha kumppani. Nyt saat kuulla uutisia — ja senaattori vihelsi — oikein oiva uutisia.
— Vai niin, onko se se suuri uutinen, jonka lupasit ilmaista minulle tänä keväänä.
—- Juuri se. Ole hyvä, käy istumaan. No, piippu, sohva tai lautapeli, minkä valitset?
— Sohvan.
— Ahaa, ollaan utelias. No no, käy sitte sohvaan, tuohon korkeasukuisen ja tuiman herra Erik Samuel Stålsköld Hornin kuvan alle ja odota, niin saat kuulla jotakin, joka koskee hänen jälkeläisiään. Senaattori meni sanomalehdillä, papereilla, siemen- ja kivinäytteillä kokonaan täytetyn pöydän luo, etsi esiin silmälasinsa, asetti ne suurelle kaunismuotoiselle nenälleen ja otti pöydältä tukun asiakirjoja. Sitte astui hän sohvan luo, kävi istumaan provastin viereen, heitti toisen polven toisen päälle, laski paperit polvelleen, rykäsi ja alkoi: