— Ei, älkää vastustako, översti — hän katsoi suoraan hänen silmiinsä ja punastui — myöntäkää vain, kyllä kuitenkin näen, että olen arvannut oikein. Hänen silmäluomensa punastuivat ja kaksi kyyneltä tunkeutui esiin. Teidän sisarenne ehkä vielä lisäsi: siellä käy koko rykmentin upseerit, mutta ei kukaan…
Perin tuskauttavasti vaikuttivat Horniin nämä sanat, joiden totuutta hän ei voinut tehdä tyhjäksi. Hän mutisi joitakuita turhia korulauseita, mutta Helena ei näkynyt niitä kuuntelevan.
— Voi minkä tähden, sanoi hän itsekseen, sen kysymyksen olen lausunut lukemattomia kertoja itselleni. Minkä tähden, tuo minkä tähden on minun elämäni suuri arvoitus. Siihen en ole saanut vastausta,
— Mutta, Helena Nikolajevna, sanoi Horn, punastuen kovin…
— Ei, älkää etsikö mitään tyhjää puolustusta, herra översti, mitä apua siitä olisi. Minä kyllä itse tiedän, että niin on, minä näen sen teistä ja kaikista muista, jotka käyvät täällä meillä: Martinovista, Petrovista, kaikista rykmentin upseereista. Ja mitä minä olen rikkonut, mitä minä olen tehnyt tälle ylhäisölle? Jospa tietäisitte, kuinka onneton minä olen. Kuin minä kutsuin koulukumppanejani, niitä, jotka olivat saman arvoisia, samasta yhteiskunnan luokasta kuin me, niin on heille aina ilmestynyt esteitä: milloin ovat he sairastuneet, milloin matkustaneet pois. Minä uskoin niin kauan kuin mahdollista noita heidän estelyjänsä, mutta kun nyt myöskin teidän sisarenne, joka kuitenkin oli täällä vieras … ja hän kätki silmänsä nenäliinaansa, nyyhkytys kohotteli hänen olkapäitänsä ja rintaansa. Te sen tiedätte, sanokaa, mikä se syy on. Ei se voi olla tädin tähden — vaikka hän onkin vähän naurettava, niin hänellä kuitenkin on sydän kuin kulta. Eikä se voi myöskään olla hänen tähtensä — ja hän viittasi linnaan päin.
Horn ei voinut enää hillitä itseään. Hän otti puoliväkisin pienen, kyynelistä kostean käden, suuteli sitä ja kuiskasi lämpöisiä ja helliä sanoja, jotka tulivat todella hänen sydämmensä pohjasta. Saatuaan ne puhutuksi ei hän itsekään tiennyt, mitä hän oli sanonut ja kuinka paljon luvannut. Hänen sydämmensä kuohui yli ja suli kuin vaha suurten sanojen hehkussa, noiden lempeiden ja kuitenkin niin polttavain silmien katseessa. Helena Nikolajevna hymyili kyyneltensä välitse, katsoi häneen, punastui, käänsi katseensa alas, katsoi jälleen ylös, ja onnellinen hymy levisi noille äsken niin surullisille kasvoille. Kummastuneena, ikään kuin uupuneen hervakkana nousi hän ylös. Översti piti vieläkin hänen kättänsä; samassa alkoi kottarainen liritellä pehmoisia ja lempeitä huiluääniään ylhäällä lehmuksessa. Nyt heräsi hän lumouksestaan, veti kätensä pois ja juoksi nopeasti kuin kauris ulos lehtimajasta. Hän kuuli ainoastaan, kuinka Horn hänelle vielä nopeaan kuiskasi: huomenna, minä tulen huomenna. Ehdittyään linnan suurille kivirappusille kääntyi hän äkisti ja katsoi pitkään ja lämpöisesti Erik Horniin päin, joka vakavana ja kalpeana seisoi lehtimajassa, katsellen hänen jälkeensä. Se kuva, jonka hän nyt näki, painui ainiaaksi hänen mieleensä: keväinen iltataivas, punainen kuin Ispahanin ruusut, kottaraisten sointuisa laulu, lehmusten vaalea vihreys, ylhäällä ilmassa liitelevät pääskyt, ja tuolla tummassa lehtimajassa Erik Stålsköld Horn katsovana häneen hymyillen, lempeästi ja rakkaasti. Hän olisi siinä seisonut kauankin, ell'eivät Petrov ja Martinov olisi nopein askelin tulleet puutarhan perältä rappusia kohti. Nyt hän ei tahtonut kohdata heitä, ei millään ehdolla. Onnellisena, huumautuneena tunteista, aavistuksista ja unelmista, joita hän ei ollut koskaan tuntenut, meni hän omaan huoneesensa ja sulki huolellisesti oven, sillä hänen täytyi saada olla nyt yksin. Suloiset kyyneleet kostuttivat hänen poskiansa. Hän meni piaanonsa, paraimman uskottunsa luo, löi muutamia sointuja, ja kerran, tämän ainoan kerran elämässään oli hän oikea taiteilija. Matalassa, vanhanaikaisessa huoneessa kuohuivat sävelet järjestyneinä esiin ja sulivat sävelmäksi, joka kasvoi mahtavaksi kuin kevätpäivä, haaveksivaksi kuin satakielen laulu, innostuneeksi kuin nuoruuden unelmat. Se kohotti hänen sielunsa kaikkeen, mitä sydän pitää rakkaana, suurena ja pyhänä, se yleni kohti taivasta ja kuoli kuulumattomiin äärettömyyden rajalla, ijankaikkisuuden partaalla. Se onni ja se ilo, jota tunnetaan ainoastaan kerran elämässään — eikä ole eletty ollenkaan, jos sitä ei ole tunnettu — vavistutti hänen sielunsa kieliä ja tuli kuuluviin niissä sävelissä, joita hän etsi esiin soittimestaan. Ja sen tähden hän oli taiteilija — ensi kerran ja viimeinen kerran elämässään.
Ulkona puutarhassa seisoi Erik Horn nojaten kivipöytää vasten ja katsoi lehmusten varjojen tanssia linnan seinällä, ilta-auringon kultaloistoa valkoisilla muureilla, katsoi silmiään räpäyttämättä ylös pieneen ikkunaan, jonka valkoiset verhot iltatuulessa paisuivat ja häilyivät ulos ja sisään, ikään kuin houkutellen häntä sinne. Hän kuunteli sävelmää, joka tulvi hänen luoksensa ja kukkain tuoksun kaltaisena levisi ja täytti ilman sulosoinnulla.
Hänen huomionsa oli niin kokonaan kiintynyt siihen katsomiseen ja kuulemiseen, että hän ei edes havainnut, että Darja Mihailovna tuli ja nyt katseli häntä, hymyillen hyvänluontoista hymyänsä.
Vasta sitte, kuin Darja Mihailovna kilisteli hopeita pöydällä, heräsi Horn ja punastui, tosiaan punastui ja tunsi siitä hiukan iloa, — niin, hänhän oli vielä nuori.
Martinov ja Petrov tulivat takaisin lehtimajaan. Kahvi juotiin ääneti. Petrov katsoi levottomasti tuonne linnan rappusiin päin, mutta Helenaa ei näkynyt, vaikka soitto jo oli tauonnut. Petrov teki lähtöä, sillä hänen oli vielä jouduttava tänään suurille illallisille, sanoi hän, lausui jäähyväset, pyysi kertomaan hänen kunnioittavimmat terveisensä Helenalle ja läksi.