Nyt heräsi Horn siitä painavasta huumauksesta, joka häntä oli ahdistanut koko ajan, kuin tuo rakastunut keltanokka Petrov istui siellä. Nyt hän keksi lakkaamatta uutta puhelun ainetta, puhui lämpöisesti ja nerokkaasti, keksipä myöskin Helenan poissa ololle selityksen, joka hänen omasta mielestään oli hyvinkin onnistunut.
Kummastuksekseen huomasi hän nyt taas, että rautalankanaisella oli käsitystä hyvin monista asioista, joita hän oli luullut kerrassaan liian yleviksi hänelle. Kaikkein rautalankojen ja irtonaisten sulouksien takana oli tuolla naisella kuitenkin hyvä sydän, joka loisti hyvistä silmistä ja sykki lämpöisissä sanoissa. Hyvänen aika, ajatteli Horn, kuinka hirveän väärin olen minä tai oikeastaan Martinov arvostellut häntä, Tämä teennäinen ilmiö oli vanhanaikainen Rousseaun ihailija, hän tunnusti, että Etudes de la nature ja S:t Pierren La Chaumière indieme olivat hänen lempikirjojansa vielä nytkin. Luonnon ihailussaan oli hän jäänyt jäljelle ajastaan. Hän oli kyllä ennen muinoin ollut kaunis ja viehättävä, mutta sattumuksen tähden jäänyt yksikseen elämässä ja sen vuoksi vetäytynyt itsekseen. Niin kuin kuolettavasti haavoitettu eläin pakenee yksinäisyyteen, niin Darjakin sulkeutui omaan kuoreensa. Ne mielipiteet ja opetukset, jotka hän oli itseensä imenyt, olivat tosin nyt jo vanhanaikaisia, vaan hänelle niin rakkaita, että hän ei tahtonut panna niitä alttiiksi uuden ajan pilkalle. Sen tähden hän enimmäkseen oli vaiti, ja tarvittiin Hornin rakastettava kekseliäisyys liikkeelle ennen, kuin hän nyt suostui ottamaan ne aatteet puheeksi. Mutta yhtä oli hän tahtonut säilyttää niin kauan kuin suinkin mahdollista: nuoruuttansa, sitä kauneutta, joka neljä kymmentä vuotta sitte oli saattanut nuoret sydämmet sykkimään ihastuksesta ja tottuneet tilapäiset runoilijat sepitsemään hänestä sonetteja ja madrigaaleja. Siitä kauneudesta hän ei tahtonut, ei voinut luopua. Hän ei suotta ollut nainen ja Ranskassa kasvatettu. Hän taisteli vuosia vastaan ja vanhuutta vastaan, käytti alussa varovasti kaikkia pukeutumistaidon salaisuuksia, kaikkia Indian ja Jaapanin kauneusvesiä, liljain tuoksua ja ruusun väriä. Sitte täytyi hänen jo ruveta käyttämään niitä ahkerammin. Mutta vuodet tulivat säälimättä ja piirtelivät poimuja hienoon ihoon: hän otti urhollisesti ne vastaan ja uhoitteli niitä viimeiseen asti. Hän itse ja hänen lähimpänsä tottuivat hänen omituisuuksiinsa, nauroivat niille eivätkä olleet niitä huomaavinaan. Hänestä tuli omituinen ihminen. Ja nyt ymmärsi Horn Helena Nikolajevnan sanat. Mademoiselle Dorinnella oli kyllä paljo pieniä heikkouksia, mutta myös sydän kuin kulta.
Illan aurinko sammui, varjot kiipesivät yhä ylemmäksi linnan seinille ja punakajastus vaaleni pois muureista, ensin keltaiseksi, sitte vaaleankeltaiseksi ja viimein sammui se kokonaan. Pieniä, kalpeita tähtiä syttyi taivaalle. Tuli aika lähteä. Mutta Helena Nikolajevnaa ei näkynyt tulevaksi alas puutarhaan.
— Hän on hermostunut eilisestä ratsastuksesta, selitti Darja
Mihailovna. Kultaraudikon kohtalo on kovasti koskenut häneen.
Horn ja Martinov sanoivat jäähyväset, pyysivät kertomaan heiltä terveisiä ja nousivat vaunuihinsa.
VI.
— Tahdotko nähdä ukko Nikolai Konstantinovitshia? kysyi Martinov, kuin vaunut juuri kääntyivät linnan oikean siiven nurkassa.
Ei, Horn ei tahtonut.
— Mutta ukko asuu tässä ja on yhtä hyvin voinnissaan tänään kuin huomennakin.
Hornia ei haluttanut sittekään; mutta kun Martinov itsepäisesti pyyteli ja sanoi ruhtinaan ehkä katsovan epäkohteliaisuudeksi, jos ne, jotka vierailivat hänen linnassaan, eivät käyneet tervehtimässä häntä, vastasi Horn viimein vastahakoisesti: olkoon menneeksi, mutta käymme siellä ainoastaan oikein ranskalaistapaan.