Erik Horn oli perinyt äitinsä vienon sydämmen, mutta ainoastaan hyvin vähän isänsä suurista luonnonlahjoista, hänen pontevuudestaan, voimastaan ja mielenmaltistaan. Erikin kasvatus oli ollut hyvin ankara sekä ruumiillisesti että henkisesti. Isä oli tahtonut painaa häneen jotakin siitä, joka oli hänen oman etevän henkensä omituisena tuntomerkkinä. Hän oli hyvin usein esittänyt pojallensa, kuinka tärkeät hänen velvollisuutensa maatansa ja sukuansa kohtaan olivat, mikä merkitys niillä oli ja miten suuri edesvastaus niiden laiminlyömisestä. Tämä vastuunalaisuuden tunne oli viimein pojassa kasvanut niin suunnattomaksi, että hänen henkensä sen taakan rasittamana kuihtui kehityksessään. Erik Horn oli tullut sellaiseksi, että hänellä ei ollut päättäväisyyttä juuri nimeksikään. Hänen nuori pontevuutensa ja rohkeutensa oli tukeutettu ennen, kuin ne olivat saaneet koettaa voimiansa. Ylioppilaaksi päästyään peljästyi hän rajatonta vapautta, joka hänelle nyt yht'äkkiä oli tarjona. Niinpä hän meni siihen laitokseen, jossa hän varman johdon turvissa tunsi itsensä vapaaksi omasta vastuunalaisuudesta: kadettikouluun.

Vuosia kului ennen, kuin hän sotilaaksi päästyään alkoi vapautua pakosta, jossa oli kasvanut. Hänelle itselleen kiusallinen päättäväisyyden puute oli tuloksena siitä kasvatuksesta, jonka hän kotoaan sai mukaansa elämän taistelutantereelle.

Mutta jospa hänelle tuottikin suurta sielu ponnistusta mikä hyvänsä päätöksen teko ja varsinkin sen nopea teko, niin hän luonnollisesti sitte kaikkein sitkeimmästi piti kiinni siitä, mitä hän kerran oli taistelemalla saanut päätetyksi.

Niin oli nytkin käyvä. Tunnin toisensa perästä käveli hän kauniina kevätyönä edes takaisin jalavain pehmoisen lehdistön alla. Hän näki tähtein välkkyvän yhä kirkkaammin ja sitte taas vaalenevan. Heikko vihreänkeltainen viiru itäisellä taivaan rannalla ennusti jo päivän tuloa, kuin Horn viimein väsyneenä levottomuudesta ja ajatuksista sanoi itselleen: minulla ei enää ole mitään valitsemisen varaa, johan minä olen sanonut kaikki, mitä minun tarvitsee sanoa, johan lupasin tulla huomenna — se on: tänään.

Hänen päätöksensä oli tehty. Nyt sitä ei enää mikään voinut horjuttaa. Hän meni kotiinsa, heittäytyi vuoteelleen perin väsyksissään, mutta iloisena siitä, että oli voittanut itsensä ja päässyt päätökseen, ja hän nukkui raskaasti.

VII.

Suuressa, rappeutuneessa talossa Falk-kadun varrella, jossa Chamitovin suku oli elänyt jo toista vuosisataa, oli nyt aivan hiljaista ja äänetöntä. Piha, ennen muinoin liian ahdas ja pieni kaikille niille ajajille ja ratsastajille, jotka siihen aikaan kävivät täällä vieraisilla, oli nyt tyhjä ja autio. Aurinko paahtoi siipirakennuksia, hietakenttää, kultasi vanhan, raskaasen Palladio-malliin rakennetun etusivun ja heijastui kaiken mahdollisen värisenä tomuisista ikkunoista, jotka näyttivät tyhjiltä ja kuolleilta kuin sokean miehen silmät. Punaiset kettukoirat makasivat puoliunessa kumpikin puolellansa rappusten lahonutta hietakivilattiaa, liikkumattomina, kuin olisivat olleet muodostellut ruukkusavesta. Metsästäjä Vanjkassa oli tapahtunut jo kolmekin muutosta. Aikaisin aamusella oli hän tallirenkinä hoidellut Almandinea, joka oli ainoa hevonen suuressa, autiossa tallissa. Sitte oli hän puutarharenkinä käynyt sotaa rikkaruohoa vastaan, joka ainiaan tunkeutui joka päivä esiin pihan hiekasta. Sitte lakeijana siistittyään osan niistä huoneista, joita Chamitovin perhe vielä käytti, istui hän nyt, yllä pitkä takki ja leveillä kultaraidoilla koristetut housut, oven vartiana erään runsaasti koristeltua esihuoneen kattoa kannattavan doorilaisen pylvään alustalla ja nukkui odotellessaan sitä, joka tuleva oli.

Sisällä huoneissa vallitsi äänetön hiljaisuus, ainoastaan ylhäällä autioissa huoneissa surisivat kärpäset ja koettivat väistää niin hyvin kuin mahdollista häijyä kavaluutta, hämähäkkien verkkoja. Samoin kuin pääsky vanhan linnan holvien alle, oli Helena Nikolajevna järjestänyt itselleen pienen pesän tämän vanhan palatsin toiseen eli n.s. mezzanin-kertaan. Hänellä oli siellä matala huone, koristettu vanhanaikaiseen tapaan harmaavärisellä sfinksein ja soitsujen kuvilla. Valkoisiksi maalatut ja juovikkaalla damastilla päällystetyt huonekalut olivat kootut sieltä täältä rappeutuneen linnan huoneista. Kaikki, mitä tässä pienessä huoneessa nyt oli, oli nähnyt ainakin kahden ihmispolven elävän ja kuolevan näissä nyt niin autioissa saleissa — kaikki paitsi flyygelipiaano, joka oli komea teos Erardin tehtaasta Pariisista. Tätä muinaisen ajan vanhanaikaista pohjaa vasten näytti Helena Nikolajevna kuin tämänpäiväinen pirteä kukka kalliissa muinaisaikaisessa astiassa.

Aina kello kymmenestä asti oli hän ollut valmiiksi pukeutuneena. Hän makasi puolinojallaan leposohvalla, käsissään ranskalainen aikakauskirja, ja kulutti odotuksen pitkiä hetkiä. Tänään oli Horn tuleva, hänen viimeinen sanansahan oli "huomenna". Ja hän jättäytyi suloisten unelmain, eilisten muistojen valtaan. Hän oli vieläkin näkevinään kevättaivaan ja kuulevinaan kottaraisen liverryksen ja Hornin hehkuvat sanat. Ah, nuo eiliset muistot ne veivät hänet kauas tulevaisuuteen, kauas ylös seitsemännen taivaan autuuteen. Sillä kuten enimmissä lapsissa, jotka kasvatetaan yksinäisyydessä, piili hänessäkin koko maailma mielikuvituksia ja ajatuksia, unelmia ja tunteita, joiden olemassa olosta niillä, jotka elivät hänen lähellänsä, ei ollut edes aavistustakaan. Kuin hän viimein heräsi näistä unelmistaan, oli kello sillä välin ehtinyt sekä yhteen- että kahteentoista, mutta ketään Hornia ei ollut vielä näkynyt. Helena alkoi tuntea hermostumista. Hän meni piaanonsa luo ja koetti löytää niitä sulavia säveleitä, jotka eilen olivat niin mielellään, niin aivan itsestään tulleet esiin, mutta hän ei niitä enää löytänyt. Alla päin pani hän piaanonsa kannen kiinni ja istui yhä tyytymättömämpänä ja raskaammalla mielellä. Hän meni alas Darja Mihailovnan luo, joka yhtä hermostuneena kuin hän itsekin kulki edes takaisin huoneesta ja sinne jälleen, niin että hänellä näytti olevan äärettömän paljo tehtävää. Nyt oli kello kolme, Helena meni jälleen ylös huoneesensa, paneutui kasvoilleen sohvalle ja itki.

Hänen jalkainsa juuressa istui vanha Marfa, joka ennen muinoin oli ollut hänen imettäjänsä, sittemmin hänen kammarineitsyensä ja uskottunsa, ja koetti puhella hänelle lohdutuksen sanoja, vähän hajamielisiä ja ristiriitaisia, mutta hyvää tarkoittavia.