— Kyllä minä nyt sinua ymmärrän, sanoi Erik Horn, ja sininen suoni hänen otsassaan paisui. Sinä, kun et itse voinut saada häntä, olet karkoittanut pois jokaisen, joka ehkä olisi voinut vetää hänet pois tuosta sietämättömästä ja kierosta asemasta, jossa se lapsi parka on elänyt. Jokaisen kunniallisen ja vakavan miehen, joka olisi tahtonut käsillään kantaa häntä elämän läpi, olet sinä karkoittanut, saadaksesi joskus, kuin hän oli jäävä yksikseen, hyljätyksi, kuin hänellä ei ollut oleva enää mitään muuta kuin syvä onnettomuutensa eikä mitään valitsemisen varaa, tarjota itsesi pelastajaksi. Mihin hän ei tahtonut lähteä vapaasta tahdosta, sinne tahdoit sinä taluttaa häntä vähitellen. Onko sellainen menettely ylevä, onko se kunniallinen, onko se…
— Älä puhu enää, Erik Aleksandrovitsh muista: sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot luvalliset.
Mutta Hornin veri oli kuohuksissa, harmi teki hänen sanansa kiihkeiksi.
— Ja minä, sinun vanha ystäväsi, tulen juutalaiskaupungeista, kurjista tatarein auloista, minä moneen vuoteen nyt ensi kertaa näen nuoren, kauniin ja rakastettavan olennon, mitä sinä silloin teet? Vedät alas lokaan kaikki, mitä kaunista ja puhdasta minä olen nähnyt. Minä liikun kuin janoinen ihminen aavikolla, etsien lähdettä, sinä viet minut sellaisen luo, vaan ensin annat koirasi sotkea ja liata veden! Kymmenen vuotta olemme me pitäneet yhtä, Dimitri Semenovitsh, nyt eroavat meidän tiemme tässä, juuri tässä, jää hyvästi.
— Mutta Erik Aleksandrovitsh, olehan toki järkevä, emmehän me ole vihamiehiä, emme muuta kuin kilpakosijoita.
Mutta Horn oli jo poissa, Martinov istui kauan synkissä unelmissa. Elämä on raskasta ja karkeaa työtä. Pitikö hänen nyt tänä päivänä kadottaa kaikki, Helena ja vanha ystävänsä!
— Huh, minä vihaan nuoruutta! mitä enemmän meidän loistomme hälvenee, sitä enemmän lisäytyy sen kukoistus. Mitä minä korsi korrelta vaivalloisesti kokoon, ottaa se kerrassaan. Sille ei mikään ole mahdotonta, ei mikään niin korkealla, ett'ei se sinne ylettyisi, kaikki on sille hymyilevää ja loistavaa, ja minä, minä astun kohti pimeyttä jyrkkäin mäkien ja ahdasten solain poikki. Hän rakastaa häntä, esteet, joita minä olen laittanut tielle, ainoastaan kiihottavat häntä ja saattavat hänet pikemmin tekemään ratkaisevan päätöksen. Kukapa olisi luullut häntä, tätä tyyntä suomalaista, niin tulenaraksi, niin vilkkaaksi mielikuvitukseltaan!
Ja Martinov vaipui taas synkkiin, raskaihin ajatuksiin. Tunti toisensa jälkeen kului. Vasta sitte, kuin tähdet alkoivat kalveta, läksi hän kävelemään ja meni kotiinsa.
* * * * *
Hornin mielessä riehuivat kaikkein ristiriitaisimmat tunteet, kuin hän erosi vanhasta kumppanistansa. Hän ei tahtonut mennä kotiinsa, vaan ensin koota ajatuksensa ja rauhoittua vilpoisen ja raikkaan kevätyön hiljaisuudessa. Hän meni syrjäiseen puiston paikkaan ja käveli siellä edes takaisin vanhojen jalavain alla, jotka muhkeassa rivissä varjostivat yksinäistä kävelytietä.