— Niin, Jaakko, nyt saatat mennä, sanoi hän lyhyeen.
Yrmeänä ja pahoilla mielin meni Jaakko matkoihinsa ja neiti Hanna kävi istumaan raollaan olevan oven aukkoon, jäähdyttämään hehkuvia poskiansa.
Kuinka kaunis Haapakoski tosiaan oli! Hietakentän päällitse, jota tuoreenvihreät nurmikot ympäröivät, näkyivät vaaleanvihreiden, höyryäväin koivujen latvat, tuolla alhaalla kohisi koski ainaista vapauslauluansa ja etäämpänä näkyi tumma hongikko sekä sen päällä sinitaivas valkovillan kaltaisine kevätpilvineen. Kuistilla tuoksuivat kukoistavat ruusut ja hyasintit. Mutta se ruusu, jonka kukoistamista hän olisi mieluimmin katsellut ja tuoksua tuntenut, se oli kuollut samoin kuin sekin, joka sen oli kerran hänelle antanut. Hanna ei ollut sitä suinkaan ensi hetkenä unhottava. Siihen kukkaan olivat hänen elämänsä suloisimmat unelmat, koko hänen nuoruutensa kiintyneet. Hän oli monta vuotta sitte saanut sen yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään. Hän oli sinä päivänä odottanut häneltä paljon enemmänkin kuin ainoastaan ruusua, sillä kyllä hän näki, millainen hänen sydämmensä tila oli. Mutta turhaan hän odotti. Kuinka usein hän olikin luullut sen hetken tulleen, jolloin jää oli sulava… Mutta eipä se säkenöivä jää koskaan sulanut, ei koskaan nuostunut. Miksi, voi miksi hän ei puhunut niitä sanoja, jotka kuitenkin polttivat hänen huuliansa! Miksi hän ei lausunut ilmi sitä, joka loisti hänen silmistään! Hän matkusti pois, rikkomatta salaisuuden sinettiä. Hän oli jo silloin sairas, kuten sanottiin. Hän matkusti pois Varsovaan ja kuoli seuraavana vuonna. Jotain salaperäistä, jotain rumaa, jotain, josta ei tahdottu puhua, liittyi hänen kuolemaansa. Se oli kuihduttanut Hannan kevätunelman. Se oli tuottanut hänelle paljon kärsimystä, monta tuskaa. Sitte oli hänen sydämmensä aikaa myöten vähitellen tyyntynyt, aallot olivat asettuneet, auringon paiste välkkyi jälleen järven peilipinnalla. Elämä kului taas tasaista kulkuaan, mutta syvä poimu silmäin päällä ja vakava piirre otsassa olivat sen sieluntaistelun seurauksina. Kuten tavallista ei ollut äidin ja tyttären kesken vaihdettu sanaakaan tästä unelmasta, vaikka he molemmat kyllä varsin hyvin tiesivät, mitä toisen sydämmessä syvimmällä liikkui. Unhotusta etsimään lähetettiin neiti Hanna Geneveen, suureen pappiskaupunkiin, protestanttisuuden Roomaan, jossa kaupungin ja kantonin ylimykset tutkivat jumaluusoppia ja puhelevat uskonnon asioista yhtä innokkaasti, kuin ruotsalaiset ja saksalaiset ylimykset rykmenteissä väittelevät arvoasteista ja ylennyksestä. Siellä oli hänen sieluansa kohdannut toisen kerran henkinen myrskytuuli, siellä oli hän löytänyt tien uuteen Jerusalemiin, Herran Siioniin, siellä oli hänestä tullut sisälähetyksen innokkaimpia työntekijöitä. Hänen muotonsa oli tullut vielä vakavammaksi, ja yksi lisäpoimu silmäin päälle jäi muistoksi tästä matkasta.
Neiti Hannan muistelmat ja unelmat keskeytyivät raskaista, narisevista askelista hiekkakäytävällä. Postimies se siinä tuli, tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä. Hanna otti ne vastaan hiljaa, herättämättä vanhusta. Ahaa, viimeinkin kirjeitä Erikiltä. Kiireesti avasi hän sen, jossa oli hänen osoitteensa. Tuskin ehti hän lukea kahta riviä, kuin kummastuksen, suuttumuksen ja vastenmielisyyden huudahdus tunkeutui esiin.
— No, mitä nyt? sanoi vanhus, heräten.
— Erik on nainut, sanoi hän ankaralla, kaiuttomalla äänellä.
— Kenenkä?
— Sen tatarilaisprinsessan Helena Nikolajevnan. Vihan, katkeruuden ja kateuden tunne nousi, kiehui ja kuohui yli hänen sielussaan. Auringon paiste oli kerrassaan kadonnut järveltä, aallot kuohuivat korkeina ja raivoisina. Mitä elämä oli niin itsepäisesti riistänyt häneltä: saada rakastaa ja olla rakastettu, sen oli tuo kaunis, vähäarvoinen nainen saavuttanut täysin määrin. Mikä hän oikeastaan olikaan naisiansa? Martinov arveli, ett'ei…
Vapaaherra vanhus nousi hitaasti ja katsoi miettivästi tyttäreensä.
— Anna minulle kirje, sanoi hän jyrkästi, ja hänen äänellään oli kireä sointu, sellainen kuin lasin kirskahtaessa rikki. Hän otti kirjeen, meni huoneesensa ja sulki ovensa.