Mahtava ja komea on Tshaikovsky, oppineempi kuin hänen edellisensä. Hänen musiikkinsa juuret ovat syvällä venäläisessä messussa: kirkollisen musiikin vakava kaava, sen rytmilliset, kauniit soinnut; kirkon marmoripylvästen tavoin kantavat ne ihanoita, kevyesti haihtuvia siirrossointuja, jotka korkeain holvien tavalla lepäävät runsaasti koristelluilla pylvästen päillä. Pylväspari toisensa perästä tulee esiin lakkaamattomassa jonossa ja jälleen katoaa häikäisevään valoon tuolla kaukana, jossa ääretön oleskelee aavistettuna, mutta ei koskaan nähtynä, peitossa pilvien, pyhän savun, joka ikään kuin kukkaistuoksu kesäyönä liitelee hänen valtaistuimensa ympärillä.
Kuin viimeisen sävelen kaiku oli hälvennyt, vallitsi syvä hiljaisuus Haapakosken vanhassa salissa. Vienoa nyyhkytystä kuului sieltä päin, jossa Lilly istui sohvassa. Hanna katseli pieniä purpuraisia pilviä, jotka purjehtivat niin äärettömän korkealla ja hitaasti katosivat tuonne sinitaivaan syvyyteen.
Helena nousi pois piaanon edestä. Hän oli koko päivän ollut samanlaisessa asemassa kuin Inferior venetsialaisessa huvinäytelmässä. Mielihyvin tunsi hän ainakin nyt olevansa korkealla, niin korkealla, että kaikkein muiden täytyi katsella ylös häneen.
Vanha vapaaherra nousi ylös ja ääneti puristi miniänsä kättä. Hän aikoi juuri sanoa jotakin, kuin palvelija soitti. Se kimakka soitto haihdutti lumouksen.
Tee oli valmis. Mentiin ruokasaliin, jossa illallinen syötiin ääneti. Vanha vapaaherra katseli tarkkaavasti miniäänsä. Tuntui siltä, kuin olisi hän, kuultuaan hänen soittavan, saanut ikään kuin paremman ajatuksen hänestä ja hänen kyvystään.
Myöhemmin illalla, kuin jo oli sanottu toisilleen hyvää yötä, kuiskasi hän hiljaa pojalleen:
— Ota talteen tämä voima. Sinun pitää ajoissa … ja "kasvattaa"-sana oli vähällä luiskahtaa hänen huuliensa yli, mutta silloin näki hän lempeän, murheisen muodon häämöttävän sumun tavoin silmäinsä edessä; hänen onnettoman vaimonsa kuva se sen sanan tenhovoimasta sukelsi esiin unhotuksen, muistojen maasta. Hän jätti lauseensa kesken eikä Erik koskaan saanut tietää, mitä vanhus tarkoitti. Hän puristi hellästi isänsä kättä. Ja nyt hän ensi kerran huomasi, isänsä mennessä huoneesensa, kuinka paljon hän oli vanhennut. Niska oli ohut ja laiha, ryhdin ja käynnin suoruus ja vahvuus oli murtunut.
— Näenpä tulleeni kotiin oikeaan aikaan, sanoi poika itsekseen.
Erik ja Helena istuivat ikkunan edessä huoneessansa. Yö, hiljainen, suloinen kesäyö peitti mäkiä ja vainioita. Koski lauloi kehtolauluansa. Tuoksuvain metsien syvyydestä, kuka tiesi, mistä, taivaastako vaiko maasta, liiteli lienteitä tuulia esiin. Kevyt sumu nousi koskilaaksosta, leviten pehmoiseksi verhoksi lähimmille puille ja tehden niiden muodot miellyttäviksi ja värin hienoksi. Karjopihasta kuului silloin tällöin kellon kalkahdus ja kaukaa etäisyydestä valvovan koiran haukunta.
Erik Horn oli vallan hurmautunut kesäyön ihmeellisestä valosta, jonka nyt näki niin monen poissaolo-vuoden perästä. Musiikki, kotimaan ilma, hänen onnellinen rakkautensa ja illan kauneus, kaikki se yhdessä viritti hänen sielunsa kielet omituiselle soinnulle, joka salli hänen korkeimmassa määrässä nauttia elämää, olemassaolon iloa.