Helena katsoa tirkisteli maisemaa. Viimein hän sukeutui likemmäksi
Erikkiä.
— Anna anteeksi, rakkahani, mutta minua tämä pelottaa, minä en käsitä tätä. Kohina panee pääni pyörälle, syvyys kauhistuttaa minua ja tuo rajuus torjuu minua pois luotansa. Minua joki miellyttää silloin, kuin se kuten Venäjän joet hiljakseen juoksee kuin sininen vyö viljavain vainioiden ja pehmoisten tammistojen keskitse, minä…
— Tule, Helena, sanoi Erik mielessään loukkautuneena. Meitä odotetaan teelle.
Helena katsahti kummastuen häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän ei ollut osannut edes aavistaakaan, että mies rakastaisi maataan niin suuresti, ett'ei sietäisi muita maita kiitettävän.
* * * * *
Ilta tuli. Suuressa salissa Haapakosken kartanossa istui perhe koolla. Suvun jäsenet olivat harvasanaisia, ajattelevia, umpimielisiä henkilöitä, tuimain sotilasten ja helläsydämmisyytensä melkein unhottaneiden lakimiesten jälkeläisiä. Siinä ei ollut nimeksikään sitä kevyttä, välkehtivää valoisuutta, joka usein kuuluu vanhan hoviaatelin ominaisuuksiin. Vanha vapaaherra katseli ulos keski-ikkunasta mietiskellen, kuinka monta häkkiä enemmän apilaita tänä vuonna oli tuo niitty tuolla antava. Hanna ja Lilly pelasivat dominoa; nuori pari, nyt jälleen täydellisessä sopusoinnussa keskenään, istui piaanon edessä. Silloin tällöin Helena löi soittimesta äänen, yhden ainoan äänen, joka paisui, täytti huoneen ja jälleen kuoli pois kesäillan hiljaisuuteen. Erik piti kättänsä Helenan vyötäisillä ja kuiskaili helliä sanoja hänen korvaansa. Ne sanatko ne sitte lienevät vaikuttaneet, että yksinäiset äänet houkuttelivat yhä useampia soimaan ja sulamaan yhteen Helenan sormien alla: yht'äkkiä löi hän muutamia komeita alkusointuja, ja nyt kuohui musiikki esiin ylevinä, mahtavina aaltoina. Ei kukaan olisi voinut uskoa yksinkertaisen piaanon sisällä piilevän sellaista suuruuden ja komeuden maailmaa.
Helena soittaessaan unhotti, missä oli ja keitä hänen ympärillänsä. Sillä hän antautui kaikkinensa sävelten lumovoiman valtaan, sävelet kantoivat häntä yhä kauemmaksi sopusoinnun ja kauneuden maailmaan. Suuret vainajat, jotka olivat säveltäneet niitä kuolemattomia teoksia, joita pienemmät elossa olevat mestarit nyt käyttivät hyödykseen, jätti hän rauhaan; hän soitteli ainoastaan kotimaansa säveliä, ainoastaan sitä musiikkia, joka oli kasvanut suuren Venäjän alueilla.
Kaikki, mitä juutalainen rotu on kärsinyt ja yhä uudestaan kärsinyt Venäjällä, on Anton Rubinstein sävelissään tehnyt havaittavaksi, antanut sille muodon ja värit.
Olkoot hänen sankarinsa minkä nimisiä hyvänsä, Asra tai Nero, olkoot ne okeaniideja tai Russalkoja tahi jokien syvyyden keijukaisia, niin paraiten ja totisimmin hänen sävelensä aina kuvaavat niitä suruja, jotka ovat vuosituhansia rasittaneet hänen kansaansa pyhässä Venäjän maassa. Tuskainen on se laulu, joka on puhjennut esiin ahdistetun kansan syvimmästä sydämmestä, ja valitus kaikuu hänenkin sävelistään kuten ennen esi-isäin lauluista, kuin he istuivat ja itkivät Babylonin vesien luona.
Teeskentelemättömästi ja luonnollisesti on Glinka kuunnellut, mitä kalastaja laulelee soutaessaan kesäiltana venettään pitkin Dnjeperin leveätä pintaa, mitä paimen soittelee huilullaan, kuin kaitsee laumaansa joen varsilla. Hän on kuullut Siperiaan tuomitun valitukset, nähnyt nuorison leikit ja myrskyiset tanssit, milloin poikia ja tyttöjä pyhäiltoina yhtyy kylissä suuremmin joukoin. Ja kaikesta siitä on hän vetänyt tulokset, laskenut sille arvon, joka enemmin kuin mikään muu osoittaa hänen kansansa luonteen, joka on mieltymys aatteen ilmestykseen havaittavassa muodossa, persoonallisuuteen. Isänmaa, vapaus, riippumattomuus, kaikki se ei ole mitään, vasta tsaarin persoonassa muuttuu "ei mitään" kaikeksi, sen tähden tämä kansa antaa henkensä tsaarin edestä — se se heistä on elämän vaikean taidon pääsumma.