— Minä tulen kohta perästä, vastasi Erik, katse ja koko kasvot hajamielisen näköisinä.
Helena ei tiennyt vielä kartanon sisustusta. Hän astui ruokasaliin, sieltä saliin ja joutui jälleen ulos puutarhan puoliselle kuistille. Hän ei tahtonut kääntyä takaisin kysymään, missä yläkertaan vievät raput olivat. Miksipä hän häiritsi heitä, jotka monen vuoden kuluttua nyt tapasivat toisensa, heitä, joiden joukossa hän yksin oli vieras, joille hän oli taakkana ja esteenä. Suora, leveä käytävä johti kukka-istutusten keskitse halki puutarhan. Mieli katkerana ja alakuloisena astui hän käytävää pitkin ja kuuli äkisti mahtavan kohinan. Hän astui edelleen. Mitä etäämmäksi hän joutui kartanosta, sitä kovemmin kuului kohina. Nyt oli hän sen seasta kuulevinaan muutamia yksityisiä bassoääniä, jotka vierivät esiin kuin ukkonen. Hän laskeutui jyrkkiä rappusia, jotka olivat tehdyt karkeaksi hakatusta graniitista, ja kääntyessään viimeisellä rappuslattialla vasemmalle näki hän edessään Haapakosken kuohuen ja kohisten syleilevän pientä saarta, jossa kasvoi tiheä kuusikko. Ensin hän peljästyi; tuolla Venäjän tasangoilla hän ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista, hän yritti pakenemaan. Mutta omituisen tenhovoiman lumouksesta kiintyi hän kohinaan, värin vivahtelemiseen, raivoiseen taisteluun tuolla syvällä hänen allansa, niin että hänellä ei ollut voimia liikahtaa paikastaan. Hänestä aivan tuntui, kuin jokin kummallinen, kammottava, magneetillinen voima olisi vetänyt häntä alas tuonne koskeen, ja kerran hän jo kiivaasti tarttui käsipuihin. Vasta sitte, kuin käsissä tuntui luja tuki, rauhoittui hän ja saattoi yhä enemmin mieltyen katsella veden hurjaa leikkiä. Sinivihreän pohjavärin näki hän joka silmänräpäys vaihtelelevan sinimustasta keltaruskeaan. Siinä kohden, jossa molemmat joen haarat raivoisina syöksyivät vastakkain, nousi korkealle ilmaan miljooneja vesipisaroita, joihin taivaankaari toisensa perästä kutoi sädetöyhtöjään, loistaen ja välkkyen; sen kudoksen värikomeutta ei ole kukaan kuolevainen, ei Salomo kaikessa kunniassaan eikä maan kauneimmat kukat kuvannut. Helena seisoi hetkisen ikään kuin kivettyneenä tämän luonnonvoimien hurjan taistelun edessä. Hän muisti muutamia säkeitä Pushkinin runoelmasta Vaskisesta ratsastajasta:
Rajummin yhä myrsky riehuu
Aalloissa — Neva paisuu, kiehuu
Ja ärjyy, pyrkii vapauteen
Ja pedon lailla ärtyneen,
Äkisti kaupunkiin nyt syöksyy.
Ja kuin hän sai selville runomitan, tuntui hänestä kosken ja joen kohina käyvän samassa rytmillisessä tahdissa, se tuntui laululta, joka alinomaa kohisten toisteli samalla mitalla samoja säkeitä. Ja kun luonto meistä näyttää sellaiselta, millaisiksi sielumme kielet kulloinkin ovat viritetyt, kaikui kosken laulu hänestä nyt perin surumieliseltä: sä täällä vieras oot, et rakkautta saa. Se oli laulun A ja O. Ja aivan menehtyneenä surustaan, luonnon mahtavasta hirvittävästä äänestä, joka ei ollut koskaan puhunut hänelle niin ankarasti, niin tylysti, niin väkivaltaisesti, mustasukkaisuuden tuskista, viimeisistä kovista mielenliikutuksista, vaipui hän alas rappusille, ja väkivaltainen itku vavistutti koko hänen olemustansa.
Ja tämä kosken hurjan, karhean, raivoisan laulun tunne jäi hänelle pysyväksi, sellaiseksi, jota ei koskaan unhoteta.
Nyt kuuli hän miehensä levottomasti ja hätäisesti huutavan hänen nimeänsä. Erik tuli lähemmäksi ja Helenasta tuntui ikään kuin hyvältä, että äänen kaiusta kuului, kuinka levoton hän oli. Vastaisiko hän vai eikö? Hän taisteli itsekseen ja viimein huusi lyhyen, jyrkän täällä, ja heti juoksi Erik alas rappusista, sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen silmiään moneen kertaan.
— Kuinka ihmeen tavalla sinä olet joutunut tänne alas! Kuinka minä olin levoton! Ja miksi sinä itket, sano, rakkahani, miksi?
Mutta Helena ei saanut pitkään aikaan puhutuksi sanaakaan. Viimein puhkesi hänen kaunisten huultensa takaa esiin koko tulva katkeroita sanoja, häilyviä arveluita, hurjia mielikuvituksia, kaikki rakennellut luulevaisuuden tuskain pohjalle. Kaikki, mitä hän tänä puolena tuntina, jonka oli yksin suruisten ja kiivasten ajatustensa kanssa, oli saanut kokoon haaveksituksi, kaikki työnsi hän tulvanaan Erikin turvatonta olemusta vastaan. Ensi aluksi yritti Erik kovin loukkautumaan hänen sanoistansa ja suunnattomista syytöksistään, ja aikoi puolustaa ja puhdistaa itseään hänen edessänsä. Mutta nähtyään, kuinka perin onneton Helena oli, ja tultuaan ajatelleeksi, että vastustus ainoastaan kiihdyttäisi häntä, ryhtyi hän häntä lohduttamaan. Hän kävi istumaan hänen viereensä ja puhui hänelle kuin sairaalle lapselle, ystävällisesti, hellästi. Helenan kyyneleet ja nyhkytykset pysähtyivät, ja heti sen jälkeen oli hän kahta vertaa hellempi, tunnusti vikansa ja nöyrtyi, niin että se Erikistä tuntui melkein liialta.
Seoittaakseen pois hänen näitä tunteitansa ja saadakseen hänet unhottamaan, minkä vaikean hetken hän oli nyt kokenut, sanoi hän:
— Katsos, kuinka kaunis koski on. Katsohan tuota ruusupunaista pilveä taivaalla, kuin olisi se raakun kuori, katso keltaista, kirkasta taivasta, tummaa honkametsää ja valkoista koskea. Katso, kuinka valo virtaa kuusien välitse kuin sula kulta tänne veden päällitse, sano, eikö tuo kaikki ole kaunista? Täällä olen minä poikana kesät päästänsä ihaillut tätä näköalaa.