Uteliaasti, kuten maalla on tapana, kumartui Hanna kuistin laidan päälle katsomaan tielle päin.
Yht'äkkiä hän odottamattomasta ilosta huudahti: Se on Lilly, Lilly, minun paras ystäväni!
Erik oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta tuon huudahduksen tenhovoimasta pysähtyi kuppi puolitiehen ja Erikin kasvoissa tapahtui vieno värin muutos, joka ei jäänyt huomaamatta Helenalta, vaikka hän näyttikin olevan kiintyneenä puheluun appensa kanssa. Vieraita nyt, ajatteli hän, kukahan tuo Lilly saattaa olla, joka oli niin hienoja tapoja tuntematon, että heti hänen ollessaan ensi päivää uudessa kodissa riensi tänne heitä häiritsemään?
Lilly ajoi yksi-istuimisissa käässyissään rappusten eteen, heitti ohjakset takana istuvalle kuskille ja hyppäsi notkeasti alas.
Lilly ja Hanna syleilivät ja tervehtivät toisiaan sydämmellisesti. Vieras, nähtyään Erikin ylhäällä rappusilla ja tultuaan esitellyksi talon nuorelle, kauniille miniälle, punastui kovin ja pyysi moneen kertaan anteeksi, että oli häirinnyt perhettä; mutta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta ei kihlauksesta, häistä eikä tuliaisista. Hän sanoi heti menevänsä jälleen pois, kuin hepo vain ehti vähän levätä, ei hänen tarkoituksensa ollut ketään häiritä.
Siitä ei Hanna tahtonut kuulla puhuttavankaan, hän oli niin kiihkeä pidättämään Lillyä, että aivan näytti siltä, kuin hän olisi toivonut hänestä ahdistavan mielialan haihduttajaa. Hän esitteli Lillyn paraana ystävänänsä Helenalle, joka puolestaan hyvin kummastui Lillyn muodon omituisuudesta.
Hän ei ollut kaunis, mutta missä seurassa hyvänsä oli hän tuleva huomatuksi. Hänessä oli jotakin Leonardo da Vincin naistyypeistä, jotain tuosta umpinaisesta ja syvästä, sisällisestä elämästä, joka oli kätkettynä tyynen ja kohtalaisen ulkomuodon ja käytöksen peittoon, mutta se elämä — siltä aivan näytti — saattoi minä hetkenä hyvänsä puhjeta esiin miellyttävänä nauruna, kyynelittömänä suruna tai hurmaavana kohteliaisuutena. Hän vaiti ollessaan oli niin paljon sanovan näköinen, että syrjäinen aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi, tokko hän ollenkaan tarvitsikaan puheenlahjaa. Sileä, vaaleanruskea tukka, hienopiirteinen suu, jonka ympärillä elämä leikitsi joka hermossa, jokaisessa pienimmässäkin lihaksessa, pienissä poskien ja leuan kuopissa, ja kirkkaat silmät, jotka katsoivat suoraan ulos maailmaan, ikään kuin tahtoen ottaa mittaa kaikesta mitä näkivät, ja samalla kuitenkin tuossa kirkkaudessaankin tutkimattoman monivaihteiset kuin meri — kaikki se antoi hänen muodolleen ja käytökselleen sellaisen voiman, että hän kerrassaan voitti kenen hyvänsä, jota hän todella tahtoi viehättää.
— Terve tuloa, överstinna, terve tuloa, jospa viihtyisitte meidän maassamme, sanoi hän miellyttävästi hiljennetyllä äänellä ja hymyillen niin paljon lupaavasti.
Ja nyt puhelu, joka niin kauan oli ollut hidas ja kylmä, alkaa toden perästä, Lilly on kuin sähköllä täytetty esine: tarvitsee vain koskea siihen, niin se säkenöitsee, viskelee liekkejä ja levittää lämpöä ympärillensä, Ja puhelu alkaa ranskaksi, vaihtuu saksaksi ja ruotsiksi ja jälleen ranskaksi, kunnes viimein päistikkaa syöksyy ruotsiin, joka kuin kohiseva virta vetää itseensä kaikki ranskan, saksan ja venäjän pienet, vähäpätöiset sivuojat. Ja siinä istuu Helena taas yksin, Helena parka, ja kuuntelee tuota yksitoikkoista, vierasta kieltä, jonka ääniä hän ei voi huomata kauneiksi. Hän näkee, kuinka Erik innostuu, kuinka käly Hanna kylmästi ja viisaasti kuin vanhus sekautuu puheesen, kuinka Lilly leimahtaa. Ja nuo silmät, tuo hurmaava hymy herättivät hänet miettimään, mitähän on saattanut olla olemassa hänen miehensä ja tämän Lillyn välillä, sillä hän näki heti, että jotakin siinä oli ollut. Lillyn suu heti ilmaisi, kuinka liikutettu hän nyt oli katsoessaan Erikkiin. Hänen silmänsä katsahtivat niin suruisesti häneen, että Helenan mielessä välähti kirkas leimaus, jonka valossa hän kerrassaan näki koko entisyyden. Hyvänen aika, hänhän rakastaa Erikkiä, ja Erik … hän on ennen muinoin rakastanut Lillyä!
Helena sai ilmi hänen salaisuutensa, noiden puhuvain kasvojen salaisuuden. Hän tunsi sen äkisti, ikään kuin olisi löytänyt Aladdinin ihmeellisen lampun, ja sen tenho valossa tunsi hän kaikki, luki kuin kirjasta Lillyn koko rakkaustarinan, ymmärsipä myös tuota inhottavaa kieltäkin. Ja toivottomuuden kourilla kuristi mustasukkaisuus äkisti rikki hänen onnensa välkkyvän saippuarakon. Hän tunsi olevansa muukalainen täällä eikä koskaan voivansa päästä tämän perheen jäseneksi, ei olla kotonaan tässä maassa. Ylipääsemättömäksi muuriksi kaikki sulkeutuvat lietensä ympärille, tämän kotilieden, jossa hän ei koskaan löydä tyhjää paikkaa itselleen. Eikä hänkään, hänen Erikkinsä, voi hankkia hänelle sitä paikkaa. Helenan tunteet kasvoivat liian voimakkaiksi, hän tunsi sen; oli kuin vesi olisi äkisti muuttunut kovaksi jääksi. Hän nousi ylös ja sanoi kylmästi ja levollisesti, että aikoi mennä ylös huoneesensa.