Tuskin sai Erik suljetuksi oven, kuin Helena tuskaisen näköisenä tarttui hänen kaulaansa.
— Erik, Erik, minua pelottaa täällä. Minua ei rakasteta, minä en ole tervetullut sinun sisarellesi Hannalle. Minä tunnen sen, minä tunnen sen mielessäni, ei maksa vaivaa sinun koettaakaan saada minua uskomaan muuta.
— Rauhoitu, rakkahani, rauhoitu, sinä vallan erehdyt. Minun sisareni on luonnostaan kylmä. Sellainen on hänen tapansa, ei hän sillä tarkoita mitään pahaa. Muuten riippuu kaikki siitä, kuinka sinä osaat miellyttää heitä tänään — malta mielesi. Jos — minä sanon: jos on jotakin, joka ei ole aivan oikein meidän välillämme, niin se koskee minua eikä sinua. Isäni ja luultavasti myöskin Hanna ovat tyytymättömät siitä, että menimme naimisiin niin äkisti; mutta itsehän tiedät, rakkahani, itse tiedät, mikä meitä pakotti siihen.
—- Kyllä, kyllä, mutta sinä, Erik, ethän sinä jätä minua koskaan!
Kasvot juhlallisina, melkein ankaran näköisinä vastasi Erik:
— En koskaan, Helena, sen minä vannon sinulle.
Erikin vakavuus kukisti Helenan levottomuutta sen verran, että hän tunsi itsensä tyynemmäksi, mutta ei hän siltä kuitenkaan ollut vielä läheskään varma. Hän kiiruhti pukeutumaan ja laittautui niin yksinkertaiseen pukuun, kuin suinkin saattoi.
Nyt soi päivälliskello. Erik ja Helena astuivat alas ruokasaliin, viimemainitulla sydän kovasti sykkivänä. Päivällisellä syntyi suuri hankaluus kielestä. Venättä osasivat ainoastaan Erik ja Helena; neiti Hanna kyllä osasi sujuvasti ranskaa, mutta vapaaherra vanhus puhui ainoastaan vaivalla sitä kieltä. Täytyi tyytyä saksaan. Kerrotaan keisari Kaarle V:nen sanoneen: minä puhun espanjaa Jumalani kanssa, ranskaa naisten kanssa ja saksaa palvelijaini kanssa. Jos Espanjan kielen sijaan sovitetaan venäjä, niin tämä keisarin lausunto soveltuu vielä tänäkin päivänä venäläisiin ylimyksiin. Helenasta oli varsin tuskallista puhua saksaa sellaisessa asemassa olevan henkilön kanssa kuin hänen appensa; lisäksi appi vielä puhui saksaa hyvin huonosti. Sen tähden keskustelu supistui kaikkein tavallisimpiin jokapäiväisyyksiin ja uhkasi aika-ajoin kokonaan sammuakin, kunnes vanhus rohkeasti turvautui Ruotsin kieleen. Vapaaherra Aleksander oli iloinen ja ylpeä pojastaan, innostui kysymyksissään ja melkein unhotti Helenan. Helena oli hyvin liikutettu, mutta taisteli urhollisesti liikutustansa vastaan. Hänestä tuntui ikään kuin epäkohteliaisuudelta tuo vieras kieli hänen läsnä ollessaan, vaikka hän kyllä käsittikin olevan aivan oikein, että vanhus puhui poikansa kanssa sitä kieltä, joka hänellä oli sydämmen ja hienoimpain tunteiden kieli. Kaikki surumieliset luonteet tuntevat suruisuutta, milloin joutuvat vaihtamaan olopaikkaa. Rohkeat, sangviiniset luonteet eivät siitä mitään tiedä. Heitä päin vastoin ilahuttaa että heidän elämänsä jokapäiväisyys tulee keskeytetyksi. Helena kuului ensimainittuihin. Niin kauan, kuin hän ja Erik olivat kahden kesken, ei hänelle ollut johtunut edes mieleenkään, mitä kaikkia vaikeuksia hänellä oli voitettava, mutta nyt, nyt se yht'aikaa selvisi hänelle kaikki tyyni. Hän koetti paeta Hannan turviin. Mutta Hanna, ollen koko sydämmestään kiintynyt isän ja Erikin vilkkaasen keskusteluun, antoi ainoastaan hajamielisiä vastauksia. Niinpä Helena jäi aivan yksikseen, enemmän kuin toiset olisivat tahtoneetkaan.
Silloin tällöin lausui vapaaherra vanhus joitakuita sanoja hänelle, kilisti hänen kanssansa ja esitti muutamilla sanoilla hänen tervehdysmaljansa; mutta sitte kääntyi puhe jälleen tuohon perheen salakammioon, johon hänellä — tunsi hän tuskakseen — ei ollut avainta. Hän oli heille taakkana, joka esti heitä vapaasti nauttimasta toistensa jälleen näkemisen iloa. Hän oli täällä muukalainen, hän tunsi sen ja joutui siitä perin toivottomaksi. Siitä toivottomuudesta kehräytyi jo tuhansia lankoja, jotka kietoivat häntä hienoina, kevyinä, mutta katkeamattomina, kierrettyinä yhteen ahdistuksesta, katkeruudesta, vastenmielisyydestä ja kateudesta ja kudottuina verkoksi, joka kokonaan sulki hänen sydämmensä ja aivonsa. Ah, jospa jo päivälliset päättyisivät, jospa jo noustaisiin pois pöydästä, ajatteli hän itsekseen ja töin tuskin sai niellyksi kyyneleensä.
Viimein noustiinkin atrialta. Erik puristi rohkaisevasti vaimonsa kättä. Mentiin pihan puoliselle kuistille juomaan kahvia. Erik ehti paraiksi kuiskata muutamia helliä rakkauden sanoja vaimonsa korvaan, kuin palvelija ilmoitti vieraan ajavan lehtikujaa pitkin kohti taloa.