Erik Horn ja hänen nuori rouvansa olivat pysähtyneet K:n asemalle. Erik tunsi heti Haapakosken ajoneuvot, jotka olivat kuulut yli koko valtakunnan. Hän oli niistä vähän häpeissään Helenan edessä, jolla juuri tällä alalla oli erittäin tarkka ja harjautunut silmä. Mutta eipä siinä mikään auttanut, hän vei hänet niiden luo. Nauraen nousi Helena niihin, ja liikkeelle lähdettiin hölkkäjuoksua.
Kuinka kaunis oli tie kääntyessään honkain runkojen välitse. Kuinka syvälliset ja salaperäiset olivat metsät: puiden rungothan näyttivät aivan pylväsriveiltä, jotka kaukana hälvenivät valoisaa pohjaa vasten. Kuinka taivas oli sininen ja ilma kevyttä hengittää. Niityt komeilivat kauneimmassa puvussaan, pääskyt lentelivät riemusta huudellen valkoisten pilvien alla ja lepäsivät toisen vuoron vierekkäin, pari toisensa rinnalla pitkin noita loppumattomia sananlennätinlankoja. Helenan sydän paisui onnesta ja ilosta, ei pauhuisesti, ei, se sykki niin hiljaa kuin perhon hienot siivet tuolla, jossa se kesäpäivän auringonpaisteessa istui metsäruusun lehdillä.
— Erik, sanoi hän hiljaa, tarttui hänen ruskettuneesen käteensä, painoi sitä silmiään ja huuliaan vasten ja katsoi ihastuneesti hänen silmiinsä, Erik, tämä on kaunis tämä maa, täällä odottaa meitä onni.
Erik myöskin katsoi häneen; hänen kasvonsa eivät hymyilleet, ne vallan loistivat terveydestä, onnesta ja autuudesta.
— Helena, sanoi hän ikään kuin ponnistaen, ja hänen sydämmensä värisi kuin kieli hänen lausuessaan hänen nimeänsä. Hän oli liikutettu, hellä, sydämmellinen — kaikki hänen lapsuutensa ja nuoruutensa muistot syöksyivät hänelle vastaan, kuin hän nyt Helenan sivulla matkusti tätä tietä, jota ennen oli ajanut niin monesti. Hänen sydämmensä paisui jalojen tunteiden kuohusta, ja hän teki mielessään lupauksen, että nämä vainiot, joita hänen esi-isänsä olivat vuosisatoja viljelleet, olivat hänestä saavat heille seuraajan, yhtä uskollisen ja uutteran työssä kuin hekin.
Nuorelle parille ei kuitenkaan jäänyt tilaisuutta enempiin haaveksimisiin, sillä romantillinen palvelija joka silmänräpäys kääntyi heidän puoleensa, tehden selityksiä ja pitäen puheita, joita varsin hyvin saattoi sanoa liialliseksi virkainnoksi.
Vaunut kääntyivät lehtikujaan, jonka kahden puolen kasvoi koivuja, haapoja ja pihlajia hoitelemattomina, Helena tähysteli uteliaasti "linnaa". Hän näki tuolla valkoiseen vivahtavan kartanon mustine taittokattoineen ja mataloine siipirakennuksineen; sen päällitse koetti hän saada vilahdusta varsinaisen kartanon torneista ja huipuista, sillä eihän toki satavuotinen herraskartano voinut…
Samassa pysähtyivät vaunut sen valkoisen rakennuksen eteen, ja Helena tunsi köyhyyden ja pikkumaisuuden enteitä, ja niin voimakas oli tämä tunne, että se kuului niihin, jotka ainiaaksi painuvat muistiin — se oli niitä, joiden mukaan sitte koko ikänsä arvostellaan ja tuomitaan oloja. Rappusilla seisoivat vapaaherra vanhus ja Hanna; he ottivat nuoren parin vastaan ilman mitään yli kuohuvaa iloa, mutta ystävällisesti, ääneti, käden puserruksella ja syleilyllä, joka kaikki tuntui sanovan: Helena, me otamme sinut vastaan ilman ehtoja, vakaasti aikoen rakastaa sinua ja viihtyä sinun kanssasi — jos se ei onnistu, niin syytä itseäsi. Jonkinlainen ritarillisuus ja miniän tavattoman kauneuden ilmeinen ihmettely lämmittivät vanhuksessa jonkin verran tuota muuten kylmänkoleata tervehdystä. Mutta neiti Hannassa pääsivät Aldonin huvilassa vietetyn, tuskaisen yön muistot niin suuresti valtaan, että hän ei saanut kukistetuksi vastenmielisyyttänsä.
Ainoa, joka myrskyisesti otti vastaan nuorta herraansa, oli Rob Roy, hänen vanha metsästyskumppaninsa; mutta kun hän nyt ei enää jaksanut iloisella hyppimisellä eikä kovalla haukunnalla ilmaista iloansa, paneutui se maahan Erikin jalkain juureen ja ainoastaan vikisi ja vaikeroi, joka nuoreen muukalaiseen ja taikauskoiseen naiseen vaikutti hyvin voimakkaasti ja tuskallisesti.
Tampuurissa uudistettiin tervehdykset, ja nuoret menivät ylös siihen huoneesen, jonka neiti Hanna oli laittanut heille kuntoon. Tämä tilava ja valoisa huone, kalustettu vastoin nykyajan kirjavaa ja moniväristä aistia yksinkertaisesti, mutta sievästi, oli puutarhan puolella. Ikkunat olivat auki ja kullalta välkkyvää, vihreätä valoa tulvi huoneesen. Lämpöinen kesätuuli kohotteli hiljaa valkoisia ikkunan verhoja, ne paisuivat kuin purjeet, nousivat ja laskeutuivat ja huiskuttivat — niin Helenasta tuntui — raitista, viileätä tervetuloa. Huone tuoksui kukista ja puhtaudesta. Kosken kuohu täytti sen yksitoikkoisella, nukuttavalla kohinalla.