— Nuorena vitsa väännettävä. Nyt aluksi viihtyy hän siellä, sittemmin, kuin hän —ja vanhus etsi jotakin sopivaa sanaa, jonka hän, jos lienee löytänytkin, kuitenkin jätti sanomatta — samapa se, toistaiseksi hänen pitää viihtyä. Sitä paitsi täytyy hänen, mielellään tai vastenmielisesti, oppia siellä jompikumpi maamme kielistä, sillä muuten hän ei koskaan tunne olevansa kotonaan tässä maassa.

— Isä, minä tahtoisin tietää, mitä sinä itse arvelet tästä avioliitosta, tahtoisin tietää sinun sisimmän ajatuksesi asiasta. Ja neiti Hannan ääni vapisi liikutuksesta.

Tästä tyttärensä äänen harvinaisen vienosta värinästä tuli vapaaherrakin liikutetuksi. Heti paikalla käsitti hän, mitä liikkui syvimmällä Hannan sielussa, tuossa tytön sielussa, joka oli paremmin kuin pojan sielu hänen oman sielunsa kaltainen. Hän käsitti, kuinka Hanna oli tuleva kärsimään siitä uudesta, joka oli tuleva, kärsimään siitä, että oli kadottava kaikki, nämä perhekuvat, joita hän kunnioitti, nämä historialliset posliinit Itä-Indian komppanian ajoilta, suvun hopeat, kaikki, kerrassaan kaikki, ehkäpä veljensäkin.

Vapaaherra tunsi syvää sääliä tytärtänsä kohtaan, mutta hänen tapansa ei ollut lohdutella eikä hän siihen edes kyennytkään. Pitkän ja toimeliaan elämänsä aikana oli hän oppinut toimimaan ja, jos tarve vaati, puhumaan sattuvasti ja voimakkaasti, mutta pukea sydämmen hienoimpia tunteita sanoihin, puhua lämpöisesti sielun syvyydestä, se taito oli häneltä jäänyt oppimatta. Ylhäällä seljänteillä puhaltavat aina koleat tuulet, ja vapaaherra Horn oli niin kauan oleskellut juuri ylimmillä kukkuloilla.

Hän meni tyttärensä luo.

— Sinä kysyt, mitä minä arvelen tästä avioliitosta. No, olkoon sanottu, mutta ainoastaan meidän kesken: minua se ei miellytä. Vaan voihan se tulla paremmaksi, kuin nyt näyttää, ja usko minua, se riippuu paljon sinusta, tyttäreni.

Hanna huokasi ja punastui. Hän käsitti isänsä ymmärtäneen, mitä ajatuksia ja tunteita hänen mielessään liikkui. Hän suuteli isänsä kättä ja meni työhönsä.

Raskain mielin läksi hän täyttämään emännän velvollisuuksiansa. Tämä oli hänestä kuin uhrijuhla. Vanha, rakas koti oli järjestettävä ja koristettava, sisustettava ja sievistettävä — kelle? Kaukaisesta, vieraasta maasta tulevalle muukalaiselle naiselle, joka oli riistävä häneltä valtikan, joka oli koko ikänsä vallitseva ja hallitseva täällä. Täällä, jossa Hanna oli viettänyt elämänsä paraat päivät, jossa hän oli hellällä huolella säilyttänyt jokaista pikku kohtaa sellaisena, kuin se oli ollut monen miespolven ajan, täällä oli tuo muukalainen ja ehkäpä hänen tätinsäkin … ja Hanna purskahti itkemään. Hän on ehkä muuttava kaikki, tuova tänne venäläiset tapansa, pyhäinkuvansa, likaiset venäläiset palvelijansa, jotka eivät tiedä, mitä puhtaus onkaan. Ja Erikin, hänen rakkaan veljensä Erikin on se nainen riistävä häneltä, riistävä ainiaaksi, ja Erikin kanssa myöskin tämän kartanon, jota ei enää koskaan saanut kukaan tämän historiallisen suvun naisperillinen periä. Mielessä kuohuvina tunteet, jotka horjuivat katkeruuden ja vihan välillä, mutta joihin myöskin sekautui sydämmellistä, vilpitöntä, suurta surua kaikesta siitä, mitä hänen veljensä oli vetänyt itsensä ja muiden omaistensa päälle, liikkui Hanna vanhassa talossa, otti esiin liinavaatteet, jotka koristettuina suvun vaakunalla, puhtaudesta ja mesiruohosta tuoksuvina olivat saaneet kymmeniä vuosia olla rauhassa paikoillaan hyvästi tuuletetuissa, vilpoisissa säilypaikoissa. Ja siinä luki hän noiden vaatteiden vaakunakirjoituksista kuten Egyptin tutkija muumiain kääreistä kokonaisen suvun historian. Ja kaikki nämä tähdet, nämä miekat ja kypärät, joita äiti ja äidinäidin äidit olivat ommellen kirjailleet lakanoihin ja tyynynpäällyksiin, ne puhuivat kaikki suvun länsimaisista pyrinnöistä. Kaikki nämä muhkeat merkit oli aikoinaan sotilaan aseilla tai valtiomiehen kynällä voitettu taistelussa Moskovan suurta valtaa vastaan. Villaisten peitteiden, pehmoisten kuin puuvilla ja valkoisten kuin lumi, joukosta etsi hän komean, Ruotsin vaakunalla koristetun silkkipeitteen, jonka kuningas oli lahjoittanut hänen isoisänsä isälle, kuin hänet haavoitettuna kannettiin pois verisestä Ruotsinsalmen taistelusta. Siitä lähtein oli se kulkenut suvussa perintönä: morsiuspeitteenä. Raskain mielin järjesteli hän häähuoneet veljelleen ja tuolle vieraalle naiselle, jota hän pelkäsi, ja kun kaikki, jota peljätään, herättää vastenmielisyyttä, tunsi hän, vaikka kyllä koettikin hillitä mieltänsä, ensi kerran polttavaa, kiusaavaa vihaa häntä kohtaan, joka oli tuleva, häntä, joka oli niin suuri muutos vuosisataisiin muistoihin verraten ja joka oli tuova uutta verta ja uusia aatteita tähän vanhaan, ylhäiseen ja ylevään sukuun.

IX.

Vapaaherra vanhus oli tarkka talouden hoitaja, Hän tiesi, kuinka äärettömän vaivalloista oli saada suomalaisesta maasta kiskotuksi varat, mitä maalaisruhtinas, maanomistaja-ylimys tarvitsi, elääkseen ylhäisenä herrana. Hän sen tähden käänsi moneen kertaan rahaa ennen, kuin antoi sen pois kädestänsä mihinkään, joka ei kuulunut maanviljelyskaluihin, meijeriastioihin tai rotueläimiin. Kaikki sellaiset olivat hänellä mallikelpoisessa kunnossa, mutta kaikki muu oli ylellisyyttä, ja sellaisessa hän säästi. Varsinkin oli hän säästänyt ajokaluissa; vuodet päästänsä oli hän ajanut korkeissa, monitaipeisissa ja perin vanhanaikaisissa vaunuissa. Kuin hänen nyt oli lähetettävä se Noakin arkki, joksi naapurit sitä leikillä sanoivat, asemalle noutamaan poikaa ja hänen vaimoansa, löi hän käsiään yhteen ja sanoi miettivästi: niin, kaunis tuo ei kyllä ole, mutta minkäpä sille tekee; enhän minä nyt mistä voi yht'äkkiä ostaa uusia vaunuja. Kuski Gabriel ja uusi, herramainen palvelija Larsson, joka syvimmässä sielussaan kiihkeästi rakasti teaatteria ja murhenäytelmiä ja oli aikoinaan palvellut äänettömänä näyttelijänä teaatterissa, saivat siis lähteä ajamaan asemalle.