Vanhus löi poikaansa olkapäille ja katsoi häntä syvälle silmiin. —
Rakas Erik, sinä olet kaikissa tapauksissa hyvin äitisi näköinen.
Lämmin ja hyvä, luottavainen suhde vallitsi tästä lähtein isän ja pojan välillä. Ja vanhuksesta tuntui, kuin olisi raskas taakka, joka oli painanut häntä vuosikausia, nyt kerrassaan poistunut.
Ihmissydän on kummallinen kappale. Nyt, kuin taakka poistui, kuin hän tunsi helpotuksen, sanoi hän itsekseen: minun kasvatustapani oli sittekin oikea. Tämän minä kerron veli Maunu Jaakolle. Pojat ovat kuin siemenet: vasta silloin, kuin itsenäinen voima on saavutettu, murtuu kasvua pidättävä kuori itsestään.
* * * * *
Helena istui huoneessaan, ajatukset pauhuisina. Tuossa häpeällisten uutisten tulvassa, jotka hän oli äkisti, aivan arvaamatta saanut kuulla, oli hänen kuten pimeällä myrskyisellä merellä purjehtijan perin vaikea osata laskea oikeaan. Mitä oli hänen nyt tehtävä, mikä oli oikein, mitä kohti piti hänen suunnita matkansa. Korkealla kuohuvat hyökyaallot, valkeana kiehuu meri, pimeä on yö — hän on aivan neuvoton. Vihdoin pilkuttaa valo, kirkas loiste, siitä leviää koko joukko valosäteitä, jotka tosin ensin monta kertaa hukkuvat yön pimeyteen, kunnes valo voittaa yön ja levittää kirkkaat, vakavat säteensä hänelle; nyt tietää hän, kuinka hänen tulee ohjata venoansa. Kaikki nuo rumat, häpeälliset asiat, kaikki nuo onnettomuudet on hän, Erik, tiennyt ja edeltä arvannut, ja kuitenkaan hän ei ole peljännyt häviötä eikä häpeää. Hän on urhollisempana kuin muinaisajan ritarit taistelemalla tunkeutunut hänen luoksensa ja pelastanut hänet tuosta siveydellisestä ja taloudellisesta vararikosta, joka uhkasi häntä. Kuinka voitollisen voimakas onkaan hänen rakkautensa ollut! Nyt tietää hän, minkä pohjalle hänen tulee rakentaa, mihin hän voi luottaa. Minne Erik menee, sinne menee hänkin; missä Erik tahtoo olla, siellä tahtoo myös hän olla. Hänen sydämmensä sulaa kuin vaha, se on valmis tulvimaan ylitse hellyydestä ja rakkaudesta. Hänen sielunsa on liikutettu ja hehkuva, ja juuri silloin tulee Erik sisään, silmät loistavina ilosta.
— Minä jään Suomeen, minä en koskaan enää lähde maastani, sanoi hän melkein läähättäen, niin liikutettu hän oli.
— Ja minä, minä seuraan sinua ainiaan, sanoi hän, laski kätensä hänelle kaulaan ja katsoi häneen hymyilevästi, hellästi ja pehmoisesti.
Suru, suuttumus, viha, kaikki ovat saaneet keinot millä ilmaista itsensä, ilo yksin syntyi sanatonna kiihkojen sisaruspiirissä. Se ei voi tuoda ilmi tunteitansa, se voi ainoastaan olla vaiti ja hymyillä, milloin sen tunteet kuohuvat ylitse. Mutta milloin se äänettömänä kuin pyhyys säteilevin silmin katselee sinua, puhuu se kuitenkin paremmin kuin koko tuo muu sisarusjoukko.
XI.
Neljän kuukauden kuluttua tapahtui Erikin nimitys kuvernööriksi monen virkaheiton kenraalin, valtioneuvoksen ja virastonpäällikön kummastukseksi ja harmiksi. Tästä nimityksestä tuli kuuluisa asia, siihen tarttuivat sanomalehdet, puhuttiin vakavasti ja ankarasti suosituksista ja sen järjestelmän huolettavista seurauksista yhteiskunnalle. Harvoin on kuvernööri tullut hallituskaupunkiinsa vilpittömämmästi iloiten ja enemmän itseltänsä vaatien yhteiseksi hyväksi kuin Erik Horn. Hän oli iloinen, sillä tämä isän toimi vapautti hänet kerrassaan kaikista noista keräjöimisistä, häväistyksistä ja ikävyyksistä, joita hänen appensa olosuhteet olisivat tuottaneet, jos hänen olisi täytynyt matkustaa Moskovaan. Syvimmällä sydämmessään tunsi hän, että vieläkin vaikeampi asia kuin keräjöimiset olisi hänellä ollut edessä tuolla Moskovassa, joka asia oli häntä usein vaivannut. Siellähän hän olisi nähnyt koko tuon joukon pataljoonansa upseereja, jotka kaikki olivat notkistaneet polviansa Helenan edessä, puhumattakaan Martinovista. Milloin vain ajatus johtui kaikkiin noihin kiihkeihin ihailijoihin, jotka olivat puhuneet kenties mitä kaikkea Helenasta, niin se jo työnsi hänelle veriaallon ylös päähän.