Mutta nyt — hänen ei tarvinnut enää koskaan nähdä nuoren Petrovin rakastuneita silmiä, ei koskaan pikku Novosiltzovia eikä tuota muuta ihailijajoukkoa.

Vaikka Erik olikin hyvin iloinen, niin yhtä iloinen oli myöskin Helena. Vapaus, vapaus, riemuitsi hän, kuin viimein istui vaunuissa Erikin sivulla ja hevoset ripeää juoksua veivät häntä pois Haapakoskelta ja hermoja ärsyttävästä kosken kohinasta. Viimeinkin oli hän saava oman kodin, aivan oman kodin, jossa sai itse asetella kaikki niin, kuin tahtoi, ilman tuota kälyä, joka katseli alas häneen monivuotisen kokemuksensa ja eittämättömän tarpeellisuutensa korkeudesta.

Pieni kuvernöörin asuinkaupunki oli monen peninkulman päässä rautatieltä. Se oli matalikkorantaisen järven rannalla ja jaettu kortteleihin ja tontteihin niin säännöllisesti kuin shakkilauta. Onnettomuudeksi oli se suunnittu liian suureksi. Sen torit ja kadut olivat aivan suhteettomat asukaslukuun ja pieniin, yksinkertaisiin puukartanoihin verraten, jotka suurten, hoitamattomien koivu-, haapa- ja pihlajapuistojen välillä seisoivat pitkän matkan päässä toisistaan. Talojen välillä oli lauta-aidat, pitkät, yhtäläiset ja yksitoikkoiset, ja ne ne juuri oikeastaan antoivat kaduille niiden oikean luonteen, nuorasuoran yksitoikkoisuuden.

Yli kaikkein näiden lauta-aitojen ja puukartanoiden kohosi kuvernöörin asunto, sekin ympäristöönsä verraten suhteettoman suuri kartano, rakennettu raskaasen, viralliseen malliin. Sen palkongilta sopi katsella pohjoiseen päin kattojen, savupiippujen ja puutarhain päällitse honkametsään, joka sillä puolen ahdisti kaupunkia tummalla honkakehyksellä. Etelään päin sitä vastoin oli näköala järven ja sen saarien päällitse jonkin verran vapaa. Kaupunki muuten oli oikea virkamieskaupunki, ilman varoja ja liikettä. Siinä ei ollut mitään tehdasteollisuutta, ei mitään kauttakulkua muihin kaupunkeihin, ei mitään muuta kauppaa kuin päivän tarpeiden rihkamoitsemista; eikä edes mitään rikasta tai kukoistavaa maalaisväestöäkään lähiseuduilla,

Ensi ajat oli Helena ahkerassa kotinsa järjestämispuuhassa. Joka viikko tuli huonekalukuormia Pietarista. Samoin oli tullut myöskin hänen entinen, rakas Erard-flyygelinsä ja hänen äitinsä kuva. Hänen suurin ilonsa oli järjestellä kaikkia näitä eri esineitä taiteellisesti ja käytöllisesti. Siihen työhönsä oli hän niin kiintynyt, että hän aluksi ei ollenkaan huomannut, kuinka aika kului. Sillä ennen, kuin hän siitä selvisi, oli syksy jo aikaa sitte mennyt. Jo oli tullut talvi ja satanut lunta. Taivas makasi kuin litteänä, raskaana kantena maan päällä. Elämä näytti aivan jähmettyneen kuoliaaksi tässä pikku kaupungissa. Autioilla, pitkän pitkillä kaduilla, jotka päättyivät järven jäälle tai honkametsään, näkyi ainoastaan silloin tällöin joitakuita rohkeita kävelijöitä; kaikki muut olivat virkamiehiä, jotka menivät virastoihin niin täsmälleen, että sopi asettaa kellonsa sen mukaan, koululapsia, jotka menivät tunneillensa, tahi palvelijoita, joita oli lähetetty jollekin asialle. Sillä välin saattoi kulua lähes koko tunti niin, ett'ei ketään näkynyt tuolla leveällä kadulla eikä autiolla kentällä kuvernöörin asunnon edustalla.

Helena seisoessaan välistä salin suuren ikkunan edessä, katsellen lumisen tyhjän torin, lumivallien taakse puoleksi peittyneiden talojen, lumisten kattojen ylitse tuonne tummaan honkametsään, ei voinut olla muistelematta synnyinkaupunkiansa Moskovaa. Ja kuin se ajatus johtui hänelle mieleen, täytyi hänen niellä jotakin, joka tuntui tukeuttavan kurkkua, ja kiivaasti mennä soittelemaan tai katselemaan ruotsalaista kielioppia ja lukukirjaa, jotka oli saanut apeltansa. Sillä tavoin koetti hän unhottaa kuvaa, jonka mielikuvitus maalaeli hänen eteensä, unhottaa ajatuksiansa ja muistojansa. Mutta kuin läksy oli luettu, kuin koti oli järjestetty yhä uudelleen jo kymmeneenkin kertaan, kuin talvihämärä harmaankalpeine valoineen, joka teki yksin salin purpurasilkkiset huonekalutkin sairaan näköisiksi, alkoi laskeutua hänen päällensä, silloin nuo ajatukset ja unelmat vastustamattomasti nousivat jälleen esiin kuin muinaisuuden haamut. Jos hän silloin meni piaanon luo, niin herätti soitto ainoastaan surumielisiä ajatuksia hänen mielessään. Sellaisina hetkinä pelkäsi hän piaanoansakin eikä koskenut siihen moneen päivään. Silloin tuntui elämä hänestä aivan sopusointuisesti kaupungin luonteen kanssa väsyttävältä, nuorasuoralta, yksitoikkoiselta, ja hän vaipui pitkiksi hetkiksi jonkinlaisen joutilaan suruisuuden valtaan.

Alussa oh hän turvautunut lukemiseen, s.o. romaaneihin. Maupassant, Daudet ja Zola olivat aina hänen pöydällään. Mutta huvitukset eivät voi antaa elämän iloa, ne ovat ainoastaan sen vajavaa korvausta, jonkinlainen koetus peitellä sisällistä tyhjyyttä ja ilottomuutta. Ja nuo mainitut kolme suurta kirjailijaa eivät totta puhuaksemme ole kirjoittaneet teoksiansa huviksi. Tyytymättömyys ja nurkumielisyys ovat itsessään tarttuvaista laatua, ja siitä se juuri johtuu, että koko perheet, jopa koko aikakaudetkin kärsivät elämänilon puutetta. Kuinka paljon neroa, tietoja, kaunopuheisuutta ja taiteellista aistia ovatkaan juuri Zola, Maupassant ja Daudet käyttäneet, todistaakseen nykyajan ihmiselle, että me elämme kaikista mahdollisista maailmoista juuri kaikkein pahimmassa. Helenan saattaminen toivottomien ja nurkumielesten joukkoon ei tosiaan ollut mikään vaikea tehtävä. Velvollisuus, joka voisi olla kuin rakastava äiti, muuttuu surumielisille ankaraksi valtiaaksi, kärsimys ei heistä ole koetus, vaan raskas ja sortava pimeys, huolet ovat pyöveleitä, jotka kiduttavat heitä kuoliaaksi. Ja kuin kerran ollaan tyytymättömyyden viettävällä rinteellä, silloin tarvitaan tavatonta sielun voimaa tai kovaa sysäystä ulkoa päin, herätäkseen alakuloisuuden syvästä unesta. Ollen ikävässään itsekäs teki Helena itsensä onnettomaksi ja olipa jo hyvällä alulla tekemään onnettomaksi myöskin miehensä. Ja jospa Helena, mitä hänen mieheensä tulee, ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle, niin se oli Erikin eikä suinkaan Helenan ansio.

Erik Horn oli suurimmalla innolla tarttunut maaherran velvollisuuksiinsa. Vaihtelevat toimet, pitkät matkat maalla, keskustelut kaikensäätyisten ihmisten kanssa olivat herättäneet hänessä vilkasta harrastusta. Ollen nuori, toimelias ja mielellään työtä tekevä saavutti hän kaikkein myötätuntoisuuden, joita hänen lähellään oli. Hän oli kauan elänyt poissa isänmaastansa; mitä hänen maanmiestensä mielessä syvimmällä liikkui, hän ei tiennyt. Henkilöitä hän tunsi perin vähän. Hänen arvostelukykynsä ei ollut läheskään yhtä terävä kuin hänen isänsä. Lyhyesti sanoen: hän ei ollut mikään johtava henki; virtauksia, joita liikkui hänen kansassaan, hän ei voinut auttaa eikä myöskään vastustaa. Tapausten juoksu häntä itseään kuljetteli. Mutta paikallaan oli hän aina rehellinen, ihmisystävällinen, rakastettava ja kerrassaan hyvä mies. Kuin Erik ensin tuli vaikutuspaikkaansa, sanottiin hänestä: hän ei ole itsenäinen mies, vaan on aina ollut toisten käskettävänä, hän joutuu omain virkamiestensä käsiin ja valtaan. Hänessä ei ole päättäväisyyttä liiallisen tunteellisuuden ja liiallisen itsearvostelun tähden. Se kaikki oli ollut ja oli osaksi vieläkin totta, mutta hänellä ei ollutkaan tähän asti ollut yhtään asiaa käsiteltävänä omalla vastuulla, hän oli vain totellut ja tehnyt valmista käskettyä. Nyt sitä vastoin, kuin hänen tunteittensa, ajatustensa ja lausuntojensa täytyi muodostua päätöksiksi, nyt hänen ensinnä tuli kukistaa tuo päättäväisyyden puutteensa ja hankkia itselleen oma, voimakas tahto. Sen tähden hän otti vaarin jokaisesta tilaisuudesta, millä voi näyttää, että tuo yleinen mielipide ei pitänyt paikkaansa, ei ollut tosi. Joka kerran, kuin hän tunsi epäröimistä, nousi samalla myöskin mieleen sairaalloinen levottomuus, jopa oikea pelkokin tuota omaa päättämättömyyttä kohtaan. Samalla, kuin hän täten kasvatti itseään, tuli tuo hänen vanha ominaisuutensa hänelle tavallaan hyödyksikin. Hän ei iskenyt kiveen, ei rajusti syöksynyt suin päin päätöksineen esiin, hän tuli varovaksi. Jos oli jokin arkaluontoinen, hyvin tärkeä asia, otti hän asiakirjat kotiinsa, tutki niitä tarkkaan, kirjoitti isälleen, pyytäen hänen lausuntoansa, ja kuin hän sitte neuvottelussa ryhtyi selittelemään sitä, joutuivat hänen alemmat virkamiehensä aivan kummastuksiinsa hänen tiedoistansa ja kokemuksestansa.

Suurimman voittonsa saavutti hän virastossa, oltuaan noin puoli vuotta toimessa. Hänen lähin miehensä, lääninkamreeri Blomster, oli vanha, kuuro, äkäinen vanhapoika, niin perehtynyt asioihin, että hän itse ja muutkin katsoivat häntä erehtymättömäksi. Vaikeimmissa tapauksissa kysyivät yksin pääkaupunginkin kameralistit häneltä neuvoa. Hän vihasi vanhan, kuivuneen paperisielunsa koko voimalla lääninsihteeriä, herra von Fischerströmiä, joka puolestaan palkitsi häntä samoilla tunteilla. Viisi kuvernööriä oli jo koettanut sovittaa näitä vihamiehiä keskenään päivällisillä, maljapuheilla, arvonimillä, suosion osoituksilla, hyvillä ja pahoilla sanoilla, mutta kaikki oli aivan kuin kivistöön kylvetty. Jos herra von Fischerström tahtoi saada jotain tietoa herra Blomsterin osastosta, niin täytyi, vaikka ainoastaan ohut väliseinä heitä erotti, tiedustelun tapahtua virallisessa kirjeessä, ja päin vastoin.

Kuitenkin oli tämä uusi kuvernööri maltillisuudella, arvokkaisuudella ja todellisella ystävyydellä saanut puolessa vuodessa aikaan sen verran, että herrat Blomster ja von Fischerström antoivat tarvittavia tietoja toisilleen suullisesti. He kyllä vieläkin katsoivat toisiinsa kuin äkäiset verikoirat, mutta se uskomaton käänne oli kuitenkin tapahtunut, että heidät saatiin taivutetuksi puhuttelemaan toisiansa. Tämän rauhanteon maine levisi leimauksen nopeudella yli koko läänin, sitä keskusteltiin kaikissa nimismiespiireissä, kaikkein kruununvoutien luona ja kaikissa kunnankokouksissa. Se himmensi kokonaan Bismarckin ansiot Berliinin kongressin suhteen ja monta muuta merkillistä rauhanpäätöstä, mitä oli tehty Europassa kymmenenä viime vuotena. Erik Horn oli, toisin sanoen, osoittanut olevansa oiva kyky paikallaan. Hän tunsi, että oli onnistunut ja oli itse onnellinen siitä.