Sehän olikin vain uuden elämän kynnys, niin kuin iltarusko ainoastaan joksikin ajaksi peittyy yön pimeään, vaan kohta jälleen uudistuu aamuruskona, uuden tulevan päivän alkuna.
* * * * *
— Marfa Ivanovna, mitä tahtoi se kuoleva sanoa? Mikä se sana oli, jonka hän vei kanssansa hautaan? kysyi Helena. Mutta Marfa ei tiennyt tai ei tahtonut vastata siihen kysymykseen. Se arvoitus kiusasi Helenaa koko päivän, niin että surukin siitä heikkeni. Se vaivasi häntä, sillä hän ei uskaltanut itse lisätä sitä sanaa, joka oli lähimmin siihen sopiva. Se olisi hirmuista! Marfa aivan varmaan tietää jotakin, miksipä hän muuten olisi keskeyttänyt kuolevan puheen. Ja hän tosiaan oli sen keskeyttänyt. Ei, hänen täytyi saada tietää se, täytyi välttämättä.
Helena meni Marfan luo, mutta Marfa oli kuin muuttunut. Kyllä hän oli yhtä rääsyinen, yhtä hyvä, yhtä huolimaton puvussaan ja yhtä kampaamaton kuin ennenkin, jollaisena Helena häntä muisti enemmän kuin kaksi kymmentä vuotta. Hän saattoi aivan kuin ennen oikealla venäläisellä sukkeluudella lörpötellä kaikkein mitättömimmästä asiasta tuntikausia ja yhä uudestaan palata samaan asiaan. Mutta kuin Helena vain lausui tuon kysymyksensä, saivat hänen piirteensä oudon ominaisuuden, jollaisina hän ei ollut koskaan nähnyt noita pehmeitä, lihavia kasvoja: ne muuttuivat lujiksi, melkeinpä ankaroiksi. Yksin paksut huuletkin muuttuivat vain hienoiksi viiruiksi, kuin olisi hän puristanut suunsa kiinni, lujasti päättäen olla vaiti, niin vaiti kuin kohtalon jumalatar.
Yht'äkkiä johtuu Helenalle keino mieleen. Marfa ei tahdo sitä sanoa minulle; olikohan siinä jotakin salaisuutta vai oliko se ainoastaan sellainen tapa puhua, lausua hellyyden sanoja, joita Darja kuolemaisillaan, juuri kuolinhetkenä oli soperrellut? Olipa vielä yksi, joka tiesi sen, joka voi sanoa sen, jos tahtoi. Se yksi oli hän tuolla toisessa siipirakennuksessa, hänen isänsä. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kuin Helena hänet viimeksi näki. Ja se viimeinen kerta kuului hänen elämänsä vähälukuisiin tuskallisiin muistoihin. No niin, Helena päätti kuitenkin mennä hänen luoksensa, ja jos hän vielä osasi puhua ja muistaa, niin täytyi hänen sanoa se hänelle, ilmaista hänelle tuo salaisuus, joka vaivasi ja kiusasi häntä. Hän meni jälleen Darja Mihailovnan luo, joka makasi niin hiljaa, kasvoilla se rauhan leima, joka muutamien tuntien kuluttua kuolemantaistelun jälkeen tavallisesti ilmestyy. Helena katseli häntä kauan ääneti. Nyt tuntui hänestä, että hänen pitäisi ainiaaksi jättää tietämättömyyden peittoon kaikki, mitä oli ollut, koko entisyys, jos siinä oli jotakin, jota tarvitsisi salata. Hänen pitäisi varoa vainajan salaisuutta, tuota kiusaavaa salaisuutta, jonka hän oli niin suurella vaivalla saanut viedyksi kanssansa hautaan. Ja kuitenkin, pitihän hänen sentään saada tietää, kuka se oli tuo Darja Mihailovna, joka oli rakastanut ja hoidellut häntä koko hänen elämänsä ajan.
— Ei, anna anteeksi, anna anteeksi, mutta sinun itsesi tähden… Hän ei enää kauemmin voinut hillitä mieltänsä, hän ei voinut tehdä toisin.
Kuin kevättaivas illan tullen sytytti liekitsevät värinsä, meni hän sykkivin sydämmin pihan poikki Nikolai Konstantinovitshin puolelle. Hän oli jo ehtinyt rappusille, kenenkään näkemättä häntä, mutta kuin hän juuri avasi ovea, mennäkseen sisään, näki hänet metsästäjä Ivan. Silmänräpäyksen ajan oli Ivan kahden vaiheella, mitä tehdä, vaan sitte juoksi hän Marfa Ivanovan luo. Marfa vallan kauhistui.
— Se ukko säikyttää hänet kuoliaaksi. Tule, Ivan, tule heti!
Molemmat vanhat palvelijat riensivät sisään. He tuskin ehtivät esihuoneesen, kuin kuulivat kauhistuksen huudahduksen ja sen jälkeen Helenan tenhottomasti kaatuvan maahan.
Marfa ja Ivan juoksivat huoneesen. He näkivät halvatun Nikolai Konstantinovitshin, silmät kauhusta seljällään, istuvan kumarassa pyörätuolissaan ja ähkyen huutavan apua.