Marfa ja Ivan kantoivat pyörtyneen ulos ja edelleen pihan poikki Marfan huoneesen. Lähetettiin heti noutamaan lääkäriä. Helena oli saanut tietää, mitä tietää tahtoi. Ihmisen elämä on kuin syvä, peilikirkas lammikko. Ei ole hyvä harata sitä liian syvältä; on asioita, joiden jättäminen ainiaaksi veden kirkkaan pinnan peittoon on paras kaikille.
Kolmen päivän kuluttua syntyi Helenalle poika, liian aikaisin. Lääkäri ja kätilö olivat yksimieliset tuomiossaan: lasta ei voitu pitää hengissä. Ryhdyttiin kyllä kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, käytettiin kaikkea, mitä lääketaito tällaisissa tapauksissa määrää. Ei katsottu kuluja, ei säästetty vaivoja. Ja kuitenkin: hämärissä tuli Marfa sairaan äidin luo.
— Helena, sanoi hän — Helena makasi hiljaa eikä vastannut mitään, hänen kuumeesta kuumat kätensä liikkuivat levottomasti peitteellä. — Helena, hyväntekijäni, pikku Lenotshka, kuuletko minua? kuiskasi Marfa pehmeimmällä hunajaäänellään,
Helena katsoi häneen vakavasti. — Pienokainen tekee lähtöä ja kuolee.
Isä Ossip on täällä pyhän kasteen toimittamista varten.
— Ei, sanoi Helena kauhistuen. Minä lupasin hänen isällensä, että lapsi kastetaan oman maansa uskoon. Hanki luterilainen pappi.
— Mutta, hyvä Lenotshka, mistäpä meidän oikeauskoisessa kaupungissamme, meidän pyhässä Moskovassamme löytyisi luterilainen pappi? Sill'aikaa kuolee pienokainen, älä sulje häneltä paratiisin iloa. Älä tuomitse häntä helvetin kauhuihin; anna kastaa hänet, että hän ei pakanana valittaisi Jumalan ja pyhäin tykönä äitinsä julmuutta.
Mutta nyt oli Helena luja kuin kohtalon jumalatar.
— Ei, minä en tahdo, en tahdo. Minä olen luvannut. Eikö sitte ole ketään, joka voisi auttaa minua, joka voisi kastaa pienokaisen? Mene Snamenskajalle pastori Raumbacherin luo ja pyydä häntä tulemaan heti. Minä olen tehnyt valintani, minä menen syvyyden poikki hänen luoksensa, Erikin luo, koko sydämmestäni ja sielustani ainiaaksi, minä matkustan takaisin sumujen maahan, siellä on hyviä ja rehellisiä ihmisiä.
Marfa luuli hänen hourailevan ja juoksi heti kätilöä noutamaan.
Esihuoneessa seisoi isä Ossip, levottomasti odotellen Marfan palaamista. Kaikki oli valmiina kastetoimitusta varten. Pappi katsoi tarkkaavasti tuota pientä, tuikkivaa elämää. Ei mitään valitusta, ei mitään muuta liikettä kuin hengitys, ainoastaan siitä näkyi, että elämän haihtuva lahja ei ollut vielä liihoitellut jälleen pois niihin salaperäisiin seutuihin, joista se oli tullutkin. Nyt palasi Marfa.