Koko talo läksi liikkeelle. Vapaaherra heitti ylleen lyhyen turkin ja pisti jalkaansa suuret kalossit. Provasti sai vanhanaikaisen viitan, jossa oli senkin seitsemän kaulusta, neiti Hanna heitti olkapäilleen saalin, ja pitkässä jonossa, etupäässä nyt juuri ulos tullut vouti sekä vanha Vappu, marssittiin alas muhkean, tiilistä rakennetun sikolätin luo, joka oli aivan puutarhurin asunnon vieressä. Isäkarju makasi eri osastossaan yksikseen ja nukkui kaikessa rauhassa, pitämättä vähääkään lukua perhehuolista.
— Näytäs, Vappu, tulta tänne lähemmä. Katsos, miten suloisia elukoita, sanoi neiti Hanna, ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.
Suuri englantilainen ei ollut hyvillään lapsivuodetervehdyksestä, vaan röhki äkäisesti ja näytti huolissaan lukevan suurta laumaansa.
— Kuinka ruusupunainen se on tuo nuori emä, sanoi provasti.
— Niin, eikä sillä ole myöskään mitään harjaa, se on sileä kuin sipuli, lisäsi Vappu.
Vapaaherra vanhus antoi heti kaikkein tarkimpia, käytölliseen kokemukseen perustuvia neuvoja, kuinka suurta englantilaista tuli hoitaa, ett'ei se eksyisi toimittamaan betlehemiläistä verisaunaa.
— Kaikki te tiedättekin, herra parooni, ihmetteli vanha Vappu isäntänsä monitietoisuutta.
— Jahaa, nyt palaamme jälleen ylös ja tyhjennämme lasin suuren englantilaisen menestykseksi, ja kuukauden kuluttua sinä, Maunu Jaakko, saat porsaista pari kappaletta.
Provasti kiitti, ja niin lähdettiin taas liikkeelle kevätillan viileässä. Taivas oli idän puolelta valoisa; kevyt, ilmainen, sinipunerva sumu verhosi laaksoa, ruisrääkkä narskutti oraspelloilla ja koski kohisi tuolla alhaalla.
— Mikä ihana kevätilta, tämä tekee vanhoille hyvää, tuntee itsensä kymmentä vuotta nuoremmaksi, eikö totta, veli?