— Niin, kyllä se on varma tosi, mutta nyt menemme sisään, toti jäähtyy.
Vapaaherra ja hänen vieraansa astuivat jälleen vanhanaikaiseen huoneesen, kävivät istumaan suureen, nahalla päällystettyyn sohvaan, tupruttivat piippujansa ja jatkoivat keskusteluaan siitä, johon se äsken päättyi.
— Poikasi kirje, niin, saammeko kuulla sen?
— Tietysti. Hanna kulta, käypäs tuomassa tänne Erikin kirje.
— Kuulepas, kuinka teidän välinne, Erikin ja sinun, on nyt tähän aikaan? Hänhän näyttää kirjoittavan sinulle, sanoi provasti.
Vapaaherra huokasi. — Hm, enimmäkseen hän tietysti kirjoittaa sisarelleen. Minä saan kuulla häntä koskevat asiat kiertoteitä. Nyt on hän kuitenkin kunnioittanut minuakin kirjeellä.
Provasti huokasi vuorostaan. — Sinä olit liian ankara häntä kohtaan. Hän oli aina luonteeltaan hento, siinä hän on äitinsä kaltainen. Minä sanoin sinulle moneen kertaan: pitele varovasti sitä poikaa. Sellaisia uneksijoita ja haaveksijoita kuin hän pitää kohdella erittäin varovasti.
Vapaaherra katsoa tuijotti synkästi eteensä. Se oli hänen elämänsä katkerin muisto, hänen suurin surunsa. Hänen ainoa poikansa oli niin kauan, kuin hän voi muistaa, ollut kylmä, umpimielinen ja salaperäinen häntä kohtaan, vaikka hän kaikille muille oli aivan avomielinen ja suora.
Vapaaherra vanhus oli asettanut itseään kohtaan suuret vaatimukset, mutta samaa hän vaati muiltakin, jotka olivat hänen lähellänsä. Sitä paitsi hän kaikkia muita, paitsi tytärtänsä Hannaa, kohtaan menetteli jotenkin jyrkästi sekä julkisessa elämässä että kodissaan. Näin ollen eivät vaatimukset poikaa kohtaan suinkaan jääneet vähäisiksi, eikä se tapa, jota hän käytti niitä toteuttaessaan, ollut lempeimpiä. Hän oli peljästyttänyt poikansa jo hänen pienenä ollessaan, ja nuorukaisena tunsi poika isäänsä kohtaan kunnioitusta, joka melkein vivahti pelkoon. Paraastaan päästäkseen vapaaksi ja riippumattomaksi näistä isänsä ankaroista vaatimuksista oli Erik pyrkinyt kadettikouluun, mutta ennen kuin hän sai luvan, oli monta ja kiihkeätä kiistaa tapahtunut isän ja pojan välillä. Ja niiden vaikeiden aikojen muisto se nyt teki senaattori vanhuksen mielen raskaaksi.
— No no, ero pehmittää paljon, hyvä veli. Aika parantaa kaikki haavat, ja Erik nyt kyllä käsittänee, että sinä kaikissa tapauksissa tarkoitit hyvää. Mutta tuossapa jo onkin hänen kirjeensä.