Mutta se juuri vaivasi Helenaa aika-ajoin hyvinkin ankarasti, että hän kätki salaisuutta mieheltänsä. Hän tunsi, että heidän välinsä ei ollut enää sama kuin ennen, ei yhtä sydämmellisen avomielinen kuin ennen. Ja taas hän alkoi sekä ruumiillisesta heikkoudesta että sisällisestä levottomuudesta vaipua siihen surumielisyyteen, jonka Erik oli toivonut haihtuvan hänen tultuaan äidiksi. Tuntikausia saattoi hän maata sohvallaan mietiskellen niitä myrskyjä, jotka ennen muinoin olivat riehuneet hänen kodissaan, ja kuinka he siellä kotona olivat kantaneet kaikkia noita kohtalon heille valmistamia iskuja.
— Voi Darja, Darja, miksi lausuit nuo sanat, jotka kiihdyttivät minun uteliaisuuttani, miksi en saanut muistella sinua puhtaana ja hyvänä, sellaisena, kuin sinua näin elämässä! Miksi heitit ulos tuon hirmuisen salaisuutesi, joka nyt on raateleva minua ijäisesti! Ja hän purskahti itkuun. Kuultuaan Erikin askeleet kuivasi hän kyyneleensä ja otti käteensä kirjan, sillä hän tiesi, että Erik ei ollut hyvillään hänen makaamisestaan joutilaana ja uneksien. Helena ei tahtonut vaivata häntä suruillaan, ja sen tähden hän oli lukevinaan. Ja kuitenkin oli hän tänne tullessaan kaikkein vakavimmasti päättänyt koettaa mukautua siihen asemaan ja niihin oloihin, jotka hänelle tässä maassa kuuluivat. Turhaan; kaikki oli aivan ennellään. Hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin käydä aina katsomassa lastansa; mutta siellä oli hänellä voimakas kilpailija, joka oli lujasti päättänyt olla antamatta lasta pois luotansa kellekään. Marfa Ivanovna oli koko sielustaan antautunut pienokaisen hoitoon. Katsoipa hän monesta syystä itseänsä ikään kuin sen oikeaksi äidiksi. Hän oli pelastanut lapsen sielun, kuin kaikki muut yhdessä koettivat sitä hukuttaa; hän oli hoidellut sitä aivan sen syntymisestä asti. Ja merkillisintä vielä oli, että, vaikka hän, kuten lääkäri sanoi, oli perin epäterveellinen henkilö, lapsi kuitenkin eli, viihtyi ja kasvoi hänen hoidossaan. Kaikki nyyttinsä ja käärönsä oli hän tuonut kanssansa Moskovasta, eikä häntä voitu koskaan totuttaa kätkemään niitä mihinkään. Ne olivat kuten ennenkin ladotat pitkin seiniä ympäri huonetta — samassa huoneessa jossa hän ja lapsi makasivat ja jossa hän kuivaeli lapsen vaatteita ja keitti sen ruokaa. Alussa oli Erik joka päivä käynyt lapsen kammarissa, pannut toimeen suuren siisteysmetelin, tuulettanut huonetta ja uhannut erottaa Marfa Ivanovnan kokonaan palveluksesta; mutta kuin Marfa kaikkein pyhäin nimessä vakuutti, että lapsi oli kuoleva, jos siellä ryhdyttiin tuulettamaan ja pesemään, ja kuin Helena oli taipuvainen puolustamaan Marfaa, päättyi asia niin, että itsepäinen vaimo vanhus sai pitää paikkansa ja omat tapansa. Viimein Erik ei enää ollenkaan mennyt koko huoneesen, päästäkseen riidoista ja kiusasta. Eikä Marfa taistellut yksistään talon isäntää vastaan, vaan piti puolensa myöskin kaikille muille palvelijoille. Hän halveksi heitä sydämmestänsä: hehän olivat vain tshuhooneja, alempaa rotua, uskottomia ja taitamattomia; eiväthän he osanneet edes venättäkään. Ja Helena puolestaan, kuin huomasi pienokaisen voivan varsin hyvin, vaan tulevan levottomaksi, jos hän itse rupesi sitä hoitelemaan, viimein hänkin ainoastaan kävi sitä katsomassa. Mutta se ei ollut mitään työtä. Niinpä hän tuota pikaa taas oli aivan kuin viime talvenakin joutilas, alakuloinen, väsynyt ja avun tarpeessa. Paljon houkuttelun jälkeen oli sisko Hanna luvannut tulla kälylleen avuksi, mutta ainoastaan muutamiksi viikoiksi.
Viimein, kun ei mikään auttanut, kun kesä kului eikä parantumisesta tullut sen enempää, ehdotti lääkäri kaikkein viimeisintä keinoa: Helenan täytyi muuttaa etelään, ja kun hänelle siellä tulisi ikävä lasta, piti se viedä mukaan. Mutta mihin matkustaa? Siitä neuvoteltiin toden perästä, Hanna ehdotti Rivieraa, Helena mainitsi Jaltaa Krimin niemellä, jossa hänen sukulaisillansa Koshelskyillä oli kaunis huvila, nyt tyhjänä. Mutta Hanna kiivastui ja lausui melkein liian jyrkästi, että sellainen tuntematon kylpypaikka kuin Jalta ei ansaitse ajatellakaan. Helena pahastui ja kertoi, mitä suuria ansioita juuri sillä paikalla oli, sillä siellähän Mariakin ymmärsi kieltä ja siellä oltiin kuin kotona ja kuitenkin etelässä.
— No, mutta eihän Marfa tarvitse kylpyjä eikä etelän ilmaa, vaan sinä, vastasi Hanna kärsimättömästä. Erik rypisti kulmiaan. Helena kalpeni kiukustuksesta; niin, nyt hän tahtoi matkustaa juuri Jaltaan, sanoi hän päättävästi. Ja siten se oli päätetty.
Kuin Hanna ja Erik sattuivat kahden kesken, sanoi Hanna:
— Suo anteeksi, mutta minusta sinä näytät liian heikolta, rakas veljeni Erik. Kaikki, mitä olet tänä aikana voittanut, menee nyt hukkaan. Ja kuinka käy kielen? Se vähäinen, kuin hän on oppinut ruotsia, unhottuu kokonaan. Ei tosiaankaan haittaisi, että vaimosi saisi nähdä Länsi-Europpaa.
— Niin, siskoseni, mutta mitä sitte sinun mielestäsi minun pitäisi tehdä? Kuin hän haluaa Jaltaan, niin…
— Entä sitte tuo likainen Marfa, eikö jo olisi aika…
— Marfa ja Marfa — lapsi viihtyy ja kasvaa hänen hoidossaan. Minä olen koettanut erottaa heitä, mutta poika kuihtuu. Kuin hän kasvaa niin isoksi, että voimme tulla toimeen ilman Marfaa, otamme sellaisen hoitajan, joka saa opettaa hänelle, mitä tarvitsee.
— Niin, mutta minusta on anteeksi antamatonta, että…