— Minä olen kiitollinen siitä, että saan kuolla syksyllä. Keväällä, jolloin Haapakoski on rikas ja vihreä, jolloin kaikki kehoittaa elämään ja työhön, olisi minun ollut raskas jättää tämä kaunis maa. — Ainoastaan yksi asia piti häntä levottomana. Hän tahtoi tietää, millainen vastaus oli tuleva hänen viimeiseen anomukseensa. Viimein saapui eräänä päivänä kirje Helsingistä hänen asiamieheltään; hänen pyyntönsä oli hyväksytty. Nyt oli vanhus levollinen, mutta kuin hän pääsi lepoon, näytti jäntevyys ja toimeliaisuus, jotka olivat pitäneet yllä hänen elämänsä liekkiä, nyt höltyneen. Hänen voimansa vähenivät nopeaan. Hanna peljästyi ja lähetti kutsumaan hänen nuoruutensa ystävää provasti Veleniusta ja lääkäriä.
Kuin provasti hämärissä tuli vanhuksen luo, istui hän suuressa nojatuolissaan puolinukuksissa. Syysaurinko levitti kalpeata, surumielistä valoa hänen hyvin laihtuneille, jaloille kasvoilleen. Provasti tuli kovin liikutetuksi, niin väsyneiltä ja veltoilta näyttivät nuo ennen niin vilkkaat ja jäntevät kasvojen piirteet.
Vanhus heräsi ja katsahti ylös.
— Sinäkö se olet, Jaakko Maunu. Hyvä ystävä, minulle on loppu tulossa.
Käy istumaan tänne minun luokseni.
Provasti meni ja tarttui hänen kylmään, laihtuneesen käteensä.
— Tietääkö Erik, kuinka sinun vointisi nyt on?
— Ei, se on tullut niin aavistamattoman äkisti. Ei hän ehdi tänne ennen, kuin kaikki on lopussa.
— Rakas, vanha ystävä Aleksander, luuletko, että Herra jo…
— Kyllä minä sen tiedän. Se on kuolema. Ja hän katsoi miettiväisesti ylös, ikään kuin odottaen jotakuta. Hänen katseensa oli lempeä ja valoisa. — Me olemme nyt kahden kesken, sanoi hän, ota vastaan minun tunnustukseni.
Provasti kävi istumaan sairaan luo. Vapaaherra vanhus, odottamatta hänen kysymyksiänsä, alkoi ikäänkuin itsekseen miettien puhua: