— Kuin minä istuin senaatissa, esitettiin — niin, se tapahtui 1862 — valtiopäiväin uudestaan elvyttämisen asia. Sitä vastaan puhui eräs senaatin jäsen, tiedät kyllä, kuka. Minä kiivastuin ja puhuttelin häntä julkisesti sopimattomalla, halvalla haukkumanimellä.
— Vanha sukulaisesi, vastasi provasti, antaa sen kyllä anteeksi; sehän tapahtui kiivaudessa ja maltittomuudessa…
Vapaaherran silmät leimahtivat.
— Antaako vanha sukulaiseni sen anteeksi vai eikö, siitä minä en huoli. Hän on mateleva raukka. Vaan minä en sitä itse anna anteeksi itselleni, se oli minun arvolleni sopimatonta. Vielä yksi asia: Kuin kirjoitin sukuperintökirjan, aioin lisätä, että sukuperintöläisen pitää välttämättä olla nainut suomalaisen aatelisneiden. Sen kohdan minä kuitenkin pyyhin. Sen ainoan kerran elämässäni olen kantanut uhria ajan vapaamielisille, romantillisille aatteille. Minä kadun sitä syvästi. Nyt en olisi siinä tilassa, jossa olen, jos olisin totellut ensi mielijohdettani.
— Hyvä ystävä, jätä se asia Jumalan haltuun, ei mitään asiakirjaa ole niin kirjoitettu, että kaikki kohtalon puhallukset siinä olisi lukuun otettuna. Eikö sinulla, jatkoi hän puhettaan lempeällä äänellä, ole mitään sanottavaa vaimostasi ja…
Vanhus oli vaipunut kokoon, hänen rintansa läähötti raskaasti kuin ison taakan alla. Hän otti vapisevalla kädellä pöydältä kellastuneen, usein taitellun paperin, nosti sen huulilleen ja suuteli sitä kahdesti. — Anna anteeksi, kuiskasi hän hiljaa, anna anteeksi.
Ovi aukesi hiljaa. Hanna toi lampun, pani sen pöydälle ja asetti sen päälle ruusuisen verhon, että valo ei vaivaisi sairasta, sekä meni sitte isänsä luo.
— Nyt tulee lääkäri kohta, sanoi hän, kuinka voit nyt, isä…
Ei vastausta. Provasti kumartui hänen puoleensa.
— Hyvä Jumala, hän on kuollut!