Aleksander Horn istui kuolleena, kangistuvassa kädessä se kellastunut paperi rypistyneenä. Varovasti ottivat tytär ja ystävä sen pois ja lukivat, mieli liikutettuna ja silmät kyyneleisinä, kirjeen, hehkuvan rakkauskirjeen, jonka vainaja oli kerran, viidettä kymmentä vuotta sitte, kirjoittanut sille, joka sitte tuli hänen vaimokseen.
Hanna vaipui nyyhkyttäen vainajan jalkain juureen ja surusta melkein mieletönnä huudahti: — Isä, isä, älä jätä minua yksin! Provasti silitteli ja taittoi kokoon kirjeen.
— Tämän me panemme hänen arkkuunsa, se seuratkoon häntä kuolemaankin.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui nuori sukuperintöläinen. Hän oli luullut tapaavansa isänsä vielä hengissä. Suuri ja vilpitön sen tähden oli hänen surunsa, kuin sai kuulla odottamattoman uutisen hänen kuolemastansa. Mutta eivät ainoastaan nuori vapaaherra ja alustalaiset syvästi surreet vapaaherra Aleksander Hornin kuolemaa. Koko maassa herätti hänen pois menonsa jonkinlaista ahdistusta. Vaikka hänet tunnettiin kovaksi ja vallanhimoiseksi, oikeaksi vanhollisuuden ilmiöksi, niin hän toiselta puolen oli luja voima tueksi, kulmakivi, jonka tiedettiin seisovan vakavasti paikallaan. Hänen kuuluisa nimensä ja arvonsa tekivät jokaisen asian, jota hän kannatti, tärkeäksi, ja yleensä katsoen ei hän ollut koskaan kannattanut mitään, joka ei perustunut lain henkeen ja kirjaimeen. Synkkinä aikoina, jotka nyt koittivat, oli kokeneen valtiomiehen kadottaminen aivan korvaamaton vahinko.
Erik Horn tunsi, että nyt oli tuleva selvittämisen hetki hänen ja sisaren välillä. He olivat kahden kesken kotona. Helena oli poissa, ei ketään heitä häiritsemässä, ei ketään ajatuksia johtamassa muuanne; hän ei voinut nyt kuten niin usein ennen leikillä karttaa eikä torjua, mitä Hanna sanoi, sillä kuoleman vakavuus verhosi koko taloa. Hän valitsi viisaimman keinon: mitä ei mitenkään käynyt estää eikä karttaa, sen hän itse haki esiin.
Oli vanhuksen kuoleman jälkeinen päivä. Syysmyrskyt olivat asettuneet levolle, vielä kerran tahtoi aurinko näyttää voimaansa. Sen kultavalo verhosi veripunaisia vaahteran ja haavan lehtiä sekä koivujen vaaleankeltaista lehdistöä. Ilma oli lämmin ja tyyni. Kiertolinnut olivat tulleet ja hypiskelivät ahkerasti etsien puiden oksilla. Kesän komeuden heijastus, lempeä ja surumielinen, välkkyi luonnossa. Suuressa viehättävässä vierashuoneessa istuivat sisarukset vanhojen kirjeiden ja asiapaperien ääressä. Kuoleva päivä levitti vielä viivähtävää valoa huoneesen.
— Hanna, sanoi Erik ystävällisesti, sinä et ole ollut ystävällinen minulle aina naimisestani asti, olkaamme nyt ystäviä…
Hannan mielessä heräsi kaikki, mitä hän oli hautonut lähes kolme vuotta. Oli kuin olisi kauan suljettuna ollut lähde ruvennut tulvimaan, ja Erik kummastuksekseen ja ihmeekseen tunsi hänen puheestaan, mikä etevä henki hän oli. Hänessä oli sama metallin sointu kuin isässäkin. Kuin yksinäinen, tähystelevä ja ylpeä lintu liiteli hän tuolla korkealla ylhäällä, näki sieltä korkeudesta laajat alat, ja kuin hän sitte nuolen nopeudella syöksyi alas, löysi hän etsimättä sopivan sanan, oikean ajatuksen. Hän näytti niin selvästi, kuinka näennäisesti vähäpätöinenkin asia meidän valtiollisessa elämässämme kuului yhteen suurten ja tärkeiden asiain kanssa. Hän esitti jokaisen hänen tekonsa vastuullisuutta ja hänen velvollisuuttaan katsoa, että se, joka oli perivä isäin tilan, tuli sydämmeltään ja ajatuksiltaan suomalaiseksi mieheksi.
— Sinä olet kauan ja usein ollut poissa, sinä olet nähnyt meidän isämme elämän pikku puolia, et suuressa kokonaisuudessaan, sinä et ole nähnyt hänen lakkaamatonta työtään kaiken sen koossa pitämiseksi ja säilyttämiseksi, mitä on peritty läpi vuosisatojen. Niitä, jotka tahtovat repiä ja rakentaa uudestaan, on yllin kyllä sekä maassa että sen ulkopuolella. Sinun asiasi on jatkaa siitä, johon isäsi työ päättyi. Paha kyllä sinä ryhdyt työhösi puolella sydämmellä. Sinä horjut ja olet epätietoinen jo nyt.