— Hanna, sanoi hän, älä enää puhu sanaakaan, ja hänen muotonsa synkistyi. Olosuhteet ovat vaihtuneet. Sinä katselet asiaa yleensä. Sinun sydämmesi ei ole mukana taistelussa, sinä puhut lämpöisesti ja ylevästi tästä asiasta, sillä sinä olet vapaa. — Nyt hän yht'äkkiä tunsi, mikä syvä juopa heitä erotti, sisarta ja veljeä, toisistaan. — Minun on toista, minun sydämmeni on myös osallisena taistelussa.
Hän vaipui kokoon, kyynäspäät painuivat polvien varaan ja pää syvälle olkapäiden väliin. Hänen silmänsä himmenivät, hän katseli miettivästi eteensä ja näki merten ja arojen takaa nuoren, ruusuisen muodon säihkyvine, lämpöisine katseineen, näki pienen hienon lapsenpään vaaleain kultakiharoiden keskellä, ja hänen sydämmensä oli niin hellä ja lämpöinen. — Hanna, sanoi hän, Hanna…
Oli niin hiljaista huoneessa kuin äsken ruumiin vielä ollessa siellä. Hanna oli poissa. Erik istui yksin siinä suuressa huoneessa. Seinältä katseli eräs hänen esi-isistään, suuri sotapäällikkö, alas hänen puoleensa. Hänen petolinnun-muotonsa tuimine katseineen ja ankaroine silmineen — kaikkein niiden hienostuneiden tyyppien alkukuva, joita sitte on suvussa esiytynyt — näytti Erikistä katselevan halveksivaisesti, jopa perin ylenkatseellisesti alas jälkeläiseensä.
Erik nousi ja läksi etsimään Hannaa. Hän oli mennyt ulos.
Tämä oli viimeinen kerta elämässä, kuin sisarukset puhelivat siitä, joka heillä oli lähimmin mielessä. Sittemmin ei enää koskaan tullut vaihdetaksi siitä asiasta sanaakaan, He olivat erossa ainiaaksi.
* * * * *
Viikkokauden kuluttua sai Erik vaimoltaan kirjeen, lämmöstä ja hellyydestä hehkuvan kirjeen, jossa hän liikuttavalla tavalla esitti surunsa siitä, että ei voinut olla hänen luonansa nyt, kuin häntä oli kohdannut onnettomuus.
XIV.
Erikille ja Helenalle uudistuivat Krimin matkat ja kaikki niihin kuuluvat asianhaarat kolme vuotta peräkkäin. Krimin niemeltä matkusti Helena nyt, kuin vanha vapaaherra jo oli kuollut, suoraan Haapakoskelle. Siellä hän oleskeli pohjolan kauniin ja lyhyen kesän. Sinne veti hän myöskin Pietarista sukulaisensa Koshelskyt sekä muut ystävänsä ja seuralaisensa. Siellä viihdyttiin hyvästi siinä kauniissa paikassa. Aikaa kulutettiin loppumattomilla keskusteluilla tärkeimmistä pukeutumis-, arvo- ja ylennysasioista, ja väliin aina tehtiin kalastus-, metsästys- ja huvimatkoja milloin minkinlaisilla vaunuilla. Vanhan vapaaherran aikana oli talli ollut vähimmin hoideltu osa Haapakoskella, mutta nyt uuden sukuperintöläisen aikana oli se paraimmin hoidettu ja huolellisimmin varustettu kaikesta koko tilalla.
Kuin Erik saapui tavalliselle kaksikuukautiselle lomalleen Haapakoskelle, oli seuraelämä siellä jo parhaassa kukoistuksessaan. Isäntä itse kuitenkin otti hyvin vähän osaa tai ei ollenkaan noihin kaikenlaisiin matkoihin ja huvituksiin, hänellä oli nyt kylliksi tekemistä maanviljelyspuuhissa, hän käveli ahkeraan tiluksilla ja ihmeekseen huomasi, että hänellä oli suuri taipumus tulemaan oikein innostuneeksi maanviljelijäksi. Siihen aikaan, kuin Erikin perhe oli Haapakoskella, tuli myös sisar Hanna sinne Hilnäisistä, mutta ainoastaan lyhyille vierailukäynneille. Hänen ja kälyn väli oli sellainen kuin tavallisesti sivistyneiden henkilöiden kesken, jotka eivät voi sietää toisiaan: kylmä ja teeskentelevä. Kohteliaisuutta käytti kumpikin hyvällä menestyksellä kilpenään, se oli kuin kovaksi kiillotettu ja runsaasti kaunisteltu irtoseinä: kumpikaan ei silmänräpäykseksikään joutunut epätietoiseksi, mitä tuon kukitellun pinnan alla piili. Kartettiin huolellisesti kaikkea, joka saattaisi loukata, ja erottiin aina hyvää mieltä tuntien siitä, että päästiin toinen toisestaan.