Toisena päivänä nousee juna ylös arolle. Nyt herää pohjoistuuli ja ryhtyy huvikseen kilpailemaan höyryhevon kanssa: mahtava kilparatsastus pitkin laajan Venäjän äärettömiä tasangoita. Vinkuen kulkee pohjatuuli junan sivulla, kooten matkallaan suuret valkoiset kinokset mäkien pohjoisrinteille ja notkojen syvyyksiin. Pari kertaa se riemuiten ja ärjyen kiitää höyryhevon ohitse, ajaen veturin savun samalle taholle, kuin juna kulkee. Sitte se taas jää jäljelle ja häijyyksissään lyö vaunujen ikkunoihin ja tunkee kaikkialle raakaa, kosteaa kylmyyttänsä. Junan kulkeissa Perekopin kannasta ajaa pohjatuuli edellään haisevia sumuja "kuolleesta" ja "mädänneestä merestä", joita höyryjä matkustajain on vaikea hengittää. Mutta ei mikään auta, höyryhepo voittaa taistelussa, ja on jo päässyt edelle. Hengästyneenä ja läähättäen pitkästä kilpailusta ja ponnistaen kaikki viimeiset voimansa vetää se junan ylös Jaila vuorten itäisiä rinteitä, pysähtyy ylös harjulle omituisen, tatarilaismalliin raketun aseman luo hetkiseksi levähtämään, sammuttaa janonsa kristallikirkkaalla vedellä, jota kuohuvista vuoripuroista johdetaan suoraan sen pannuun. Tähän pysähtyy pohjoistuuli voitettuna. Höyryhepo on voittanut ja kulkee nyt hiljakseen ja lakkaamatta vihellellen vihreitä rinteitä alas kevään valtakuntaan, jossa taivas on korkea ja kirkkaansininen, jossa ilma tuoksuu magnolioista, ruusuista ja sitruunamelissoista, jossa viiniköynnös rakentelee jalavasta jalavaan komeita köynnöksiä, jossa yksin harmaa vuorikin kuninkaallisesti pukee vakaan otsansa valkopunaisilla ruusuilla, sinipunervalla cyklamilla ja tummalla, loistavalla muurivihreällä, jossa kauimpana, tuolla penikulmain päässä, Tshatyrdagin lumiverhoinen huippu peittyy häikäisevän valkoisiin kevätpilviin. Ja Erik Horn ihmetellen riisui talvipalttonsa. Tämä äkillinen, ihmeellisen nopea vaihdos talvesta kesäksi antoi hänellä viehättävää, keväistä toivoa ja hajoitti hänen synkät ajatuksensa.
— Tyhmyyksiä, sanoi hän itsekseen, kuin mieleen johtuivat ne synkät ajatukset, jotka olivat häntä vaivanneet matkalla. Tyhmyyksiä! Ja kuitenkin oli siinä kuin jokin piikki hänen sydäntänsä kalvamassa. Ei hän ollut koskaan ennen tuntenut tuota ahdistavaa vaivaa. No, kohtahan hän oli tapaava Helenan, ja silloin oli asia selviävä. Helenaa ajatellessa sykki hänen sydämmensä samalla kertaa lämmöstä ja ilosta ja toiselta puolen kuitenkin levottomuudesta ja katkeruudesta.
Hänen matkansa kulki edelleen Sevastopolin kautta ja hän näki suojaa suomattoman Mustan meren säteilevän kirkkaana, sinisenä kuin safiiri, kevään pikku aaltojen poimuttelemana. Jäljelle jäivät englantilainen, ranskalainen ja italialainen hautausmaa niille henkilöille pystytettyine muistomerkkeineen, jotka olivat kaatuneet täällä Malakovin, Inkermanin ja Alman taisteluissa 1853-56 vuoden sodassa; samoin kauniit, viinitarhoilla reunustetut tiet yli vuorten solain ja sievät tunnelit — jota tietä on vaikea uskoa kulkevaksi eräässä pyhän Venäjän osassa — kunnes hän illan tullen näki Jaltan komeiden, valkoisten huvilain kohoavan loistavan ja runsaan vihreyden keskeltä.
Huomasi hän muustakin nyt jo olevansa perillä. Pikku asemain luona oli kaikkialla kalpeita, kivulloisia lapsia, verettömiä nuoria naisia, vanhoja halvautuneita ukkoja, hysteria- ja keltatautisia, mutta varsinkin keuhkotaudin kalpeita, punottavia uhreja. Kaikki ne liikkuivat varovasti ja hitaasti auringon paisteessa ja etsivät täältä luonnon ainiaan elvyttävästä povesta terveyden kadonnutta aarretta. Tämä vastakohtaisuus, nämä kuoleman varmat uhrit kevään nuoressa valtakunnassa herättivät taas Hornissa synkkiä ajatuksia, jotka hän oli matkansa viime osalla saanut kukistetuksi.
Koshelskyn huvila, jossa Helena asui, oli korkealla, Taurian vuorten jyrkällä rinnepengermällä. Se lepäsi klassillisella pohjalla. Kuin sitä ruvettiin rakentamaan, olivat paikan omistajat löytäneet ensin vanhan roomalaisen, kyyhkyslakan muotoisen huoneen ja syvemmältä kreikkalaisen huvilan pohjamuurit. Sitä paitsi löytyi maan seasta sen ajan rahoja ja koristuksia, jolloin kolme kymmentä tyrannia hallitsi Ateenassa. Sittemmin olivat makedonialaiset, pergameneläiset, roomalaiset, byzantionilaiset, venetialaiset, genualaiset, tatarilaiset ja nyt viimeksi venäläiset omistaneet tämän kauniin maan.
Koshelskyn huvilan suurelta, karyateilla koristellulta ja niiden kannattamalta kuistilta oli ihana näköala pomeranssi- ja laakeripuiden tummanloistavain lehtien ja Jaltan viereisen pienen laakson ylitse sille Mustan meren osalle, jota sanotaan vierasvaraiseksi, koska sillä on täällä, ainoastaan täällä jotenkuten kelpaava satama. Huvila oli yksinkertaisesti sisustettu, paitsi suurta salia, joka oli komea. Siihen suureen saliin kokoutui kaksi kertaa päivässä monilukuinen seurapiiri, jonka Helenan kauneus, rakastettavuus ja lahjakkaisuus sekä huvilan oivallinen keskiasema olivat sinne vetäneet. Helenan seura oli tietysti kiteytynyt siihen muotoon, jonka hänen yhteiskunnallinen asemansa ja nimensä määräsivät.
Siellä se seurapiiri rajattomasti keskusteli sitä ainetta, joka nyt veti puoleensa sen huomion kokonaan. Turgenjev sanoo jossakussa oivallisessa kertomuksessaan, että erään hänen novellinsa henkilöiden kesken kehittyi sellainen loppumaton yökeskustelu, jollaisia pidetään ainoastaan Venäjällä, vaan joista ei muissa maissa tiedetä niin mitään. Täällä Helenan salissa pidettiin ilta toisensa perästä juuri noita keskusteluja, joita Turgenjev tarkoittaa.
Siellä oli ihmisiä, jotka tosin kaikki olivat yhtä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, mutta muuten niin erilaiset kuin mahdollista. Pieni ranskalainen mademoiselle Neuville suurine korpin silmineen, jotka vetivät puoleensa miehiä kuten käärmeen silmät rastaita: älykäs, sukkela, oikea ranskalaisnainen sellaisena, kuin Molière on häntä määritellyt, ilman mitään ominaista luonnetta, kokoon pantu turhamaisuudesta ja mielikuvituksesta. Kreivi Arseniev, vähävenäläinen tilapäärunoilija, joka ilman spiritismiäkin eli yläilmoissa. Suuri joukko sairaita ja heikkohermoisia henkilöitä Pietarin ylhäisestä maailmasta, jotka olivat paenneet Nevakaupungin talvea ja levotonta pääkaupungin elämää tänne Krimin kevääsen. Kaikkein näiden joukossa oli jonkinlaisena määräävänä ja johtavana henkilönä Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov.
Tällä seuralla, Helenakin siihen luettuna, ei ollut paljoa tekemistä, mutta aina se kuitenkin oli puuhassa. Ei mitään asiaa ilmestynyt Europan taivaalle, joka ei olisi viehättänyt heitä, eikä suinkaan vähimmin Helenaa. Kiihkolla, joka johtui joutilaisuudesta ja liekitsevän vilkkaasta mielikuvituksesta, tarttui hän lyhyesti sanoen kaikkeen. Hän luki dekadenttein ja symbolistein runoja ja kirjoituksia ja tutki Rose Croixin kalenteria. Jokapäiväisenä lukemisena olivat hänellä sitä paitsi Sinnetin romaanit kaksinaiselämästä kuoleman jälkeen. Leo Tolstoin kristillisyhteiskunnalliselle pohjalle rakennellut mietelmät omisti hän innolla, jopa vallan kiihkeästikin, mutta ainoastaan mietelminä, ei tosi elämään sovitettavina totuuksina.
Eugen Tsherebatshov se kuitenkin kummallisine aatteineen antoi enimmän tekemistä Helenan mielikuvitukselle ja ajatuksille, tuo mies, joka oli olevinaan filosoofi. Täällä itsevaltiuden povessa, jossa ei ole tilaa stundistin yksinkertaiselle opille, piti tämä profeetta esitelmiä jostakin, jota hän sanoi uskontojen evolutsioni-teoriiaksi, ja hän koetti yhdistellä toisiinsa uusmuotista spiritismiä ja Tolstoin mietelmiä puhtaasta elämästä ja sielun kurituksesta, todistellen, että ainoastaan lihan kuolettaminen antoi yksilölle kykyä päästä likelle henkimaailmaa, käsittää ja nähdä yli-ilmaiset olennot täydessä loistossaan.