Hän täytti Helenan ajatukset kaikkein haaveellisimmilla asioilla, sellaisilla, joita me vasta aavistaen valmistelemme, vaan jotka vasta kolmas polvi meidän jälkeemme ehkä saa lopullisesti ratkaistuksi.
Tämä oli Helenan mielestä täydellistä elämää, kun sai olla keskellä suuria asioita, vapaana jokapäiväisen elämän pikkumaisuudesta ja poroporvarisuudesta. Tänne näihin keskusteluihin, näiden haaveksimisten selvittelemiseen hän ikävöitsi Suomen saloilta ja sen äänettömästä, yksitoikkoisesta elämästä.
Ja tähän kaikkeen häntä pakotti jokin tyytymättömyys itseensä — sillä keskellä kaikkia noita puuhia tunsi hän syvästi kaipaavansa Erikkiänsä, hellästi rakastettua, ja samalla myös, että hän ehkä teki väärin häntä kohtaan — sekä sairaalloinen heikkohermoisuus ja mielen kukistumaton levottomuus. Mutta kuin Tsherebatshov, filosoofiprofeetta, selitteli, että kaikki vanhat muodot, joihin meidän sivistyksemme on pukeutunut, olivat liian ahtaat, liian aineelliset, että ne rajat, joita se asetteli uskon ja uskottomuuden, tiedon ja tietämättömyyden välille, olivat turhantarkkojen filosoofein työtä, jonka tähden uuden ajan tuli niitä melkoisesti siirtää väljemmälle, niin Helena itsepetoksessa, joka ei ole outokaan, ei tahtonut etsiä tyytymättömyytensä ja levottomuutensa syytä siitä, josta se olisi ollut lähimpänä löytää, vaan ajan suuresta tyytymättömyydestä, pessimismistä. Hän tahtoi uskoa, että hänen kaihoiset tunteensa olivat hengen ikävöimistä pois tuon tuskauttavan kaavallisuuden tuolle puolen, näkemään sitä, joka nyt on salattuna, aisteillamme havaitsemattomana. Niinpä Helena ei huomannut sitä, joka oli lähinnä esillä, mitä hänen tulisi ennen kaikkea tehdä, vaan hän tavoitteli sitä, jota tarkoin katsoen ei kukaan ollut vielä saavuttanut.
Koshelskyn huvilan suuressa salissa vallitsi puolihämärä; ainoastaan osa lampuista oli sytytetty, sillä kaikki spiritistiset temput tapahtuvat kuten tietty puolipimeässä. Sali oli järjestetty esitelmän pitoa varten, tuoleja puolipiirissä pöydän ympärillä, jolla oli kaksi kynttilää ja lasi sokurivettä. Suuret kirjavat venetsialaislyhdit levittivät himmeää värillistä valoa vieraille, jotka ihanan illan houkutuksesta vielä istuivat ulkona huvilan pengermällä. Osa heistä katseli ulos merelle, joka pitkinä, kuohuvina maininkeina vieri rantaa vasten ja heiasti yön tummaa sinitaivasta lukemattomine kultatähtineen. Toiset nojasivat hiljaa keskustellen suoja-aitaa vasten ja katselivat alas puistoon, jossa tulikärpäsiä lenteli akaasiain hienopiirteisten lehtien välillä. Oli aivan hiljaista, ainoastaan aaltojen kuohu täytti ilmaa sopusointuisella kohinalla. Yötuuli, kantaen siivillään ruusujen tuoksua, löyhähteli lienteästi ja säännöllisesti kuin maan hengitys.
Oli jo melkein pimeä, kuin Erik Horn saapui Jaltaan. Hän jätti tavaransa asemalle, otti vuokra-ajurin ja ajoi sillä lähelle Koshelskyn huvilaa. Sykkivin sydämmin astui hän siitä ylös vaimonsa kotia kohti.
Siinä astuessaan tapasi hän monta herraa ja naista, jotka näkyivät olevan menossa huvilaan kuten hänkin. Ylhäällä kuistilla istui jo pari kymmentä henkilöä, mutta ei emäntää siellä ollut. Juuri Hornin astuessa kuistille riensi nuori mies ulos salista.
— Aletaan, hyvät herrat ja naiset, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta olkaa hiljaa!
Koko seurue nousi kiireesti, vaan hiljaa. Ovessa tungeksittiin, jokainen koetti päästä ensinnä sisälle, saadakseen hyvän paikan. Horn seurasi toisten mukana ja joutui yht'äkkiä tuohon puolihämärään saliin, erään ratsumestarin ja erään meriluutnantin keskeen. Kaikki se oli tapahtunut arvaamattoman äkisti; Hornilla ei ollut aikaa miettiä kuinka hän paraiten hämmästyttäisi vaimoansa. Mutta hänen ei ollut mielensä oikein hyvä. Herra tiesi, mitä hän oli saava nähdä ja kokea tässä näiden vierasten ihmisten joukossa. Ei hänelle kuitenkaan jäänyt aikaa punnita tunteitaan, sillä heti hänen suureksi ihastuksekseen astui hänen vaimonsa sisään varpaisillaan liihoitellen ja kävi istumaan eräälle tuolille siinä rivissä, joka oli lähinnä pöytää. Hornin mielessä väläyksen tavoin kulki ajatus, että nousisi ja menisi vaimonsa luo, mutta ei … olkoon menneeksi minä tahdon ensin nähdä, mitä täällä tapahtuu, sanoi hän itsekseen. Heti sen jälkeen tuli salin päinvastaiselta puolelta koukkuselkäinen mies väsyneesti ja laahustavasti astuen ja meni pöydän luo. Horn näki häntä ainoastaan epäselvästi; vasta sitte, kuin hän istuutui paikallensa, jossa oli paremmin valossa, oli Horn havaitsevinaan, että hän oli pikemmin nuori kuin keski-ikäinen mies, kalpea ja suuret pussit silmäin alla, pitkä, suora tukka, yleensä ei suinkaan miellyttävän näköinen. Hän se oli Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov.
Kuin hän matalalla ja ikään kuin hiljennetyllä äänellä alkoi esitelmänsä, vilkastuivat hänen silmänsä ja näyttivät juuri kuin syttyvän, kasvavan ja suurenevan. Mistä puhui hän? Horn kuunteli tarkkaavasti hetkisen, mutta ei ymmärtänyt niin mitään.
Hänelle johtui mieleen, kuinka hän ennen muinoin kerran jostakin virkatoimesta saapui upseerien kokoushuoneesen, kuin bourgogni ja sampanja jo olivat siellä kyllin kierrelleet. Ilo oli ylimmillään. Naurettiin hillittömästi sellaisillekin asioille, jotka eivät hänestä olleet lainkaan huvittavia. Hän ei silloin voinut mitenkään saada kiinni siitä iloisesta mielialasta, joka koko muussa seurueessa vallitsi. Hänestä oli tuo nauru tyhjää, tyhmää ja joutavaa, leikinlasku hävytöntä. Nyt hän oli päinvastaisessa, mutta muuten samallaisessa tilaisuudessa. Hän kuuli tuota käsittämätöntä puhetta, näki noita innostuneita katseita, kuuli ihastuneita oh ja ah, näki naisten poskilla punehtumisen leimoja, näki kuinka meriupseerit silmillään ahmivat esitelmän pitäjää. Ja hän sanoi itsekseen: joko minä olen hullu tahi lörpöttelee tuo herra tyhmyyksiä. Mieluisimmin olisi Horn noussut ylös ja mennyt matkoihinsa, mutta se olisi herättänyt ikävää huomiota. Sen tähden hän istui kärsivällisesti ja odotteli, muuttuen mielessään yhä tyytymättömämmäksi. Kuinka tarpeettomaksi hän tunsi itsensä tässä seurassa! Ja hän surumielisesti katseli Helenaansa. Hän ei näe minua, ei ajattele minua!