Huolimatta pikku riidoista, pikku erimielisyyksistä ja kuukausia kestäneestä erosta — tahi ehkäpä juuri sen tähden — oli heidän rakkautensa pysynyt yhtä hellänä ja uskollisena. Hän tiesi, että, vaikka Helena kotona oli kuinka kiireessä puuhassa hyvänsä, hän kuitenkin aina tunsi lämmön, mieltymyksen virtausta, milloin kuuli hänen tasaisen sotilaskäyntinsä viereisessä huoneessa, sillä silloin hän myös tiesi Erikkinsä nyt olevan joutilaana ja nyt tulevan hänen luoksensa. Ja hän puolestaan, olipa kuinka hyvänsä mieltynyt ja kiintynyt läänin tai tilan asioihin, tunsi ikään kuin itseltänsä puuttuvan jotakin, jos Helena oli kotona eikä istunut tuossa hänen kirjoituspöytänsä takana lukemisineen tai käsitöineen.
Mutta nyt — mitä oli hänellä täällä tekemistä? Helenan koko sielu oli tuolla tuon miehen, tuon nimiprofeetan luona. Hän kärsi, mustasukkaisuuttako vaiko jotain muuta sielullista pahoinvointia, sitä hän ei voinut itselleen selvittää, sielussa vain tuntui tuskaa. Oh, ajatteli hän taas itsekseen, naurettavaahan on minun huolia sellaisista lapsellisuuksista, ja kuitenkin … hän tunsi sisällänsä kylmän väristyksiä, juuri kuin keväthallan asettuessa hedelmäpuiden hienoille ja hennoille kukille.
Kaikkein näiden ajatusten risteillessä näkee hän itseään kohti tähystelevinä Tsherebatshovin suuret, syvät silmät. Hän tahtoo niitä väistää, mutta se ei onnistu. Esittelijä pitää häntä kuin hypnotisoituna, kuin sidottuna noilla ihmeellisillä, jäykillä ja kuitenkin haaveksivilla silmillään. Esitelmää oli kestänyt noin puoli tuntia; silloin herra Tsherebatshov valmistautui lopettamaan, se voitiin huomata puheen luonteesta. Hän valitsi hienoimpia lyyrillisiä kuvia, kielen kauneimpia juhlasanoja ja puhui kuvitellulla kielellä merkillisestä ilmiöstä, jonka olivat huomanneet okkultismin etevimmät lipunkantajat, jonka totuuden olivat vahvistaneet kuuluisat italialaiset sielutieteentutkijat Lombroso ja Montegazza, olivatpa itse Richet ja eräs uskoton arvostelija Charcotin oppisuunnasta olleet katsomassa sitä koetta. Mutta se koe tuntui asiaan perehtymättömästä Erikistä niin hullunkurisen suurelta, että hänen täytyi kesken ristiriitaisten tunteittensa kuohua hymyillä, aivan hymyillä epäilyksen hymyä.
Se hymy teki esittelijään selvän vaikutuksen, Hän tuli levottomaksi, alkoi takerrella, ja etsiä sanoja. Hänen varmuutensa oli kerrassaan kadonnut, tasaisesti juokseva esitelmä rupesi hajoilemaan. Hänen sairaalloinen mielensä ja hermostunut luonteensa vainusivat vastustajaa, hylkäämistä, ehkäpä pilkkaakin. Sitä paitsi olivat nuo kasvot vieraat, aivan tuntemattomat. Kuinka hän oli joutunut tänne suljettuun seurapiiriin? Nyt oli esittelijä vuorostaan Erikin katseen vankina.
Kuulijat huomasivat jotakin erinomaista tapahtuneen. Kuin lapset, jotka ovat juuri äsken kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan, tunsivat he vaistomaisesti levottomuutta ja pelkoa. Ruvettiin katselemaan joka taholle, kunnes viimein kaikkien silmät kääntyivät sinne päin, jonne huomattiin herra Tsherebatshovinkin silmiään räpäyttämättä tuijottavan. Helena myös katsahti sinne ja kalpeni; oliko siinä yliluonnollinen ilmestys vai…
Mutta kuin Erik hymyili hänelle hellästi, turvallisesti, silloin, vasta silloin — sillä eihän kukaan ollut vielä koskaan nähnyt henkien hymyilevän — huudahti hän ilosta, ja se huudahdus oli jähmetyttää montakin pelkääväistä vierasta ja pani monen heikkohermoisen kuulijan sydämmen rajusti sykkimään.
Esitelmä loppui äkisti. Helena juoksi miehensä luo, vieraat nousivat ylös epätietoisina, kummastuneina, levottomina — kunnes Helena punastuen ja hymyillen kääntyi heidän puoleensa ja, omituisen hämmennyksen johdosta löytämättä oikeaa sanaa, lausui kerran elämässään tyhmyyden: eihän se ole mitään, se on minun puolisoni, minun mieheni kuvernööri. Minun häijy mieheni, joka on tullut niin äkkiarvaamatta, niin aivan ilmoittamatta, että vähällä säikyttää minut ja minun vieraani halvatuiksi.
Ah, nyt voitiin jo hengittää helpommin. Lamput sytytettiin yht'äkkiä, ja keskeltä syvintä, jännittävintä mystisismiä ja spiritismiä, tuolta aivan henkien maailmasta oltiin väkivaltaisesti siirretyt tavallisimpaan, jokapäiväisimpään todellisuuteen: siinä oli mies, joka äkkiarvaamatta hämmästytti vaimoansa. Ja jonkinlainen häpeän ja harmin tunne valtasi Helenan vieraat. Osa heistä heti käytti hyväkseen häiriötä ja katosi ilman mitään.
Erik Horn pyysi hymyillen anteeksi, että oli näin tullut häirinneeksi kokousta. Helena oli jo kokonaan rauhoittunut ja tarjotutti teetä sekä kreikkalaisia ja turkkilaisia konvehteja, yleinen neuvottomuus alkoi vähitellen haihtua ja tuo juuri vähää ennen vallinnut mystillinen mieliala hukkui auttamattomasti leikinlaskuun ja nauruun. Ja koko kylpyajan kesti tuttujen piirissä huvia tuosta Helenan ajattelemattomasta: eihän se ole mitään, se on minun puolisoni. Vieraat käsittivät velvollisuutensa ja viipyivät ainoastaan niin kauan, kuin säädyllisyys ja kohteliaisuus välttämättä vaativat. Puolen tunnin kuluttua olivat puolisot jo kahden kesken.