Ja nyt on hiljaista Koshelskyn huvilassa. Erik Horn tarttuu vaimonsa käteen, silittelee ja suutelee sitä ja menee hänen kanssansa siihen huoneesen, jossa heidän poikasensa nukkuu pienessä vuoteessaan. Ja Marfa, puolisiivoton ja puolialaston kuten aina, nousee kiireesti ylös.
— Ah, herra, herra, sanoo hän hämmästyen ja yrittää suutelemaan hänen kättänsä, terve tuloa, teidän armonne. Ylpeästi näyttää hän pikku Erikkiä, joka makaa niin hiljaa, kaunis hymy suun ympärillä, joka on piirteiltään kuin Amorin jousi. Lapsuus herättää eloon uinailevan myötätuntoisuuden, virittää raikkaita, onnellisia tunteita terveissä luonteissa.
Ja suuri Erik on iloinen ja unhottaa kaikki. Hän pusertaa vaimonsa kättä ja suutelee lapsen pieniä, ruusuisia poskia.
— Tiedätkös mitä, on vahinko, että hän ei ole kenenkään näköinen minun suvustani, sanoo Erik.
— Niin, vastaa Helena, kietoen kätensä Erikille kaulaan, minä olen oikein suruissani, että hän ei ole minun kauniin, muhkean Erikkini näköinen. Ja kuin Helena nyt kääntää silmänsä kohti hänen silmiänsä, katsoen pitkään ja suloisesti, jollainen katse välkkyvässä kirkkaudessaan valaisi kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli, silloin ei Erik enää voinut epäillä, ei olla epätietoinen. Hänen kiusallinen levottomuutensa haihtui kerrassaan, hän näki, hän tunsi: Helena rakasti häntä, ainoastaan häntä.
Ja onnellisina, iloisina menivät he huoneihinsa.
— Ah, viimeinkin kahden kesken, sanoo Helena, aivan kahden. Noiden meitä ympäröiväin muurien ulkopuolella on pimeys, kevätkylmä, makaava maa ja tähtitaivas. Täällä sisällä on valoisa, lämmin ja suloinen. Minä istun sinun luonasi, nojaan päätäni sinun olkapäätäsi vasten, ja tässä hiljaisuudessa sitte hyväilevää, suloista hymyä, lempeitä katseita, jotka tunkeutuvat sydämmen salaisimpiin syvyyksiin, kauneutta ja miehuullista voimaa, runsaammin kaikkea tätä, kuin sanoin, kuin ihmisäänin voidaan lausua ja tulkita. Minä kuuntelen sinun valtimoittesi sykintää, sinun hymysi syntyy minun kasvoillani ennen kuin se valaisee sinun muotosi. Sinun ajatuksesi ovat minunkin ajatukseni, kuin saman linnun kaksi siipeä kantavat ne ylös taivaalle, mitä me parasta ja kauneinta tunnemme.
Ja Helenalla on niin paljo kerrottavaa ja kysyttävää, ilta kuluu ja yö tulee, mutta yhä vielä riittää hänellä puhelemista ja kyselemistä.
— Mutta sanos minulle, kuinka sinulle johtui mieleen se oivallinen, se onnellinen aate, että läksit tänne minun luokseni? Kuinka sait aikaa? Sinä häijy, olethan tähän asti aina jyrkästi ja itsepäisesti sanonut, ett'et tule.
Erik moneen kertaan pyyhki kädellään Helenan kaunista, irtaallaan olevaa tukkaa pois hänen otsaltansa ja katsoi häneen hellästi, vaan samalla vähän hämillään, ja sanoi hitaasti: