Nyt syttyi nuoren, kauniin vaimon mieli tuleen ja liekkeihin.
— Paikka Pietarissa, sinulle on tarjottu paikka Pietarissa etkä puhu koko asiasta ennen kuin nyt! Ah, Eugen Aleksandrovitsh on kuitenkin ollut oikein hyvä. Hänen kauttansa se on, sen profeetan, joksi sinä häntä sanot. Hänen veljensä on sisäasiain ministerin erityisessä suosiossa, he ovat muuten sukuakin keskenään ja sitä paitsi hyvät ystävät aina siitä saakka, kuin he yhdessä kävivät oikeuslyseota Pietarissa; Eugen Aleksandrovitsh on kirjoittanut veljelleen. Huomispäivänä pitää meidän kiittää häntä. Oi, Erik, Erik, sinä tuot kanssasi onnea.
— Oletko sinä sitte pyytänyt häntä hankkimaan minulle paikkaa
Pietarissa?
— Erik, Erik, kuinka voit sellaista luullakaan minusta. En minä koskaan sinun tietämättäsi tahdo koskea sinun asioihisi. Ei, mutta kuin oli puhe Suomesta, sanoin minä ainoastaan sen, mikä oli totta. Minä en viihdy siellä, minun ja pojan terveys eivät siedä sen maan ankaraa ja kosteata ilmaa. Minä en ole koskaan pyytänyt…
— Kyllä ymmärrän, sinä et ole sitä pyytänyt, minä en ole tiennyt…
Hän ei jatkanut lausettaan, mutta itsekseen ajatteli hän: sehän on
asian luonnon mukaista, siksi se kuitenkin viimein kääntyy, kuin sisar
Hanna ennusti…
Hänen kasvonsa synkistyivät, hymy kuoli pois.
— Mutta Erik, sanoo Helena levottomasti ja kummastuen, tottahan et ole antanut eittävää vastausta.
— Minä en sitä ole vielä antanut, mutta aion antaa.
— Ja jäädä Suomeen ainiaaksi… Hänen silmissään näkyi niin suurta levottomuutta ja tuskaa, että Erikkiä sydämmensä syvyyteen asti suretti, että tämä maa, joka oli hänen, jossa hän oli onnellinen, jossa hän tahtoi elää ja kuolla, tosiaan tuotti Helenalle sellaista tuskaa.
Ja Helena pani henkensä ja sielunsa alttiiksi siihen taisteluun joka nyt oli alkava. Eivät hänen silmänsä olleet koskaan vielä katselleet niin kauniisti ja hellästi Erikkiin, ei koskaan vielä hänen äänensä sointunut niin sulavasti, kuin musiikki suloisimmassa adaagiossa, eikä hän koskaan ollut ennen ollut niin varma siitä, mihin hän pyrki, mitä tahtoi. Sellainen varmuus antaa voimaa, ja Helena oli voimakas. Sellaiseen taisteluun ei Erikillä riittänyt voimia. Laimeat olivat hänen vastauksensa ja laimeat hänen syynsä Helenan selvien ja varmain vaatimusten rinnalla. Erik tahtoi saada poikansa kasvatetuksi Suomessa, hän tiesi sen olleen hänen isä vainajansa tahdon samoin, kuin se oli hänen omansakin. Suomessa hänellä oli sukuperintönsä, siellä oli hän jotakin, oli Stålsköld Horn. Hän rakasti pikku kaupunkiansa ja lääniänsä, josta hän voi kuten ennen muinoin Pietari Brahe sanoa: minä olin maahan ja maa minuun hyvin tyytyväinen. Hän oli puuhannut rautatien saantia lääniinsä ja asia oli juuri nyt ratkaistava, hänellä oli suuret aikeet isojaon pitämisestä, joka oli tuleva sanomattomaksi voitoksi kansalle, ja viimeksi hän myöskin sydämmestään harrasti kansakoulun asiaa, ja kaikki ne yhteensä…