Kuin Tobias ajettiin aika vauhtia ulos tuvasta pimeään porstuaan, hän oli vähällä juosta suoraa päätä vanhan Matin syliin.
"No, no, ei kiireellä kauas juosta", mutisi vanhus, "tule nyt tänne pieneen tupaan, minulla on tärkeätä sanottavaa sinulle."
"Eihän tuolla niin kiire liene", sanoi Tobias iloisena leikistä, "minun pitää palata sisään, kuin vain saan nämä koristukset pois yltäni." Ja hän aluksi viskasi virsut käsistään nurkkaan. "Tulehan sisään, niin saat kuulla, miten minä löylytän Matti Reijosta. Saat kuulla, että hän kyllä saa omansa takaisin; minä nyt tunnen olevani oikein sillä päällä, tule pois tupaan." Ja innoissaan tempasi hän poikki esiliinan nauhan.
"Ei, pikku Toppi, kullakin asialla on oma aikansa; nyt on leikki lopussa ja tosi alkaa."
"Olethan sinä juhlallinen kuin pappi pyhäaamuna", sanoi Tobias, vähän oudostuen Matin vakavaa ääntä. "Mitä se nyt sitte on?"
Matti ja Tobias astuivat kyynärän korkuisen kynnyksen ylitse pieneen tupaan. Siellä oli pimeä kuin säkissä, paitsi juuri uunin edessä, josta hiilistä levisi milloin enempi, milloin vähempi veripunaista valoa lähimmille esineille, ja tuvan perällä ikkunan edessä, josta sinertävää hämärää, kylmää kuin jää, vähän tuli muuten pimeään huoneesen.
"No, kuulehan nyt. Provasti Brandt huomenna ei hyväksy sinua ripille.
Sinä et pääse ollenkaan tänä vuonna."
"Mitä sinä lörpöttelet!" sanoi Tobias äkäisesti.
"Minä lörpöttelen, mitä tiedän. Lukkari kävi täällä tänään." Ja Matti kertoi nyt nuorukaiselle kaikki, mitä lukkari oli sanonut.
Tobias suuttui niin, että kalpeni; hän tahtoi puhua mutta kieli ei totellut. Niinpä hän purskahti kovasti itkemään. Nyyhkytysten välillä mutisi hän: