Kuin hänen vavahtelevat silmänsä viimein huomasivat Tobiaan, näkyi niissä vilahdukselta tahdon ponnistusta ja ryhdin tavoittelemista. Hän ojensihe suoremmaksi ja sanoi tylysti:
"Mitä sinä tahdot?"
"Puhua kirkkoherralle huomeisesta ripille menosta."
"Turha vaiva sinulle; tule tänne tulevana vuonna, niin saatamme puhella siitä asiasta."
Viha, joka Tobiaassa jo oli lauhtunut, heräsi tästä pilkallisesta puheesta jälleen. Vanha kunnioitus oli kuitenkin syvällä ja se pidätti jonkun verran kiihkoa ja kiivautta; jurosti vastasi hän, että hän ei aikonut palata vuoden päästä, että hän osasi osattavansa yhtä hyvin kuin muut; jos tahdottiin käyttää oikeutta, niin piti hänet hyväksyä, jos ei, niin hän kyllä tiesi, mihin kääntyi, päästäkseen kaikista selkkauksista.
"No, mihin sitte?" kysyi Brandt mahtavasti.
"Menen vaikka Venäjän papin luo!"
Siitä röyhkeästä vastauksesta oli kirkkoherra ihan selvitä konjakin sumuistansa, niin hän suuttui. Sillä totta puhuaksemme, hän, provasti Brandt, rehtori, joka oli kukistanut lukemattomia poikia, seisoi voimattomana tämän "joko tahi" edessä. Raivoissaan valitsi hän ainoan keinon, kuin hänellä nyt oli jäljellä. Hän ajoi Tobiaan ulos aika vauhtia.
V.
Oli enempi elämää ja hälinää kuin tavallisesti Viipurin suurella kadulla. Vilkas ihmisjoukko aaltoili matalain yksin- ja kaksinkertaisten kartanoiden välitse, pyrkien ylös jyrkkää "suurta katua" ja sitte alas Saunalahden esikaupunkiin, jossa oli päivän suuri tapaus, kaikkein hevosmiesten ikävöity vuosijuhla, kilpa-ajo tapahtuva. Tällä kertaa oli viimeinkin taivas ollut armollinen urheilijoille, sitä ennen tuon tuostakin kukistettuaan heidän toiveensa. Ilma oli kylmä ja taivas kirkas. Ainoastaan muutamia pieniä, höyhenen kaltaisia pilven repaleita uiskenteli ilmassa. Heikko vaikka näpistelevä pohjainen tuulenhenki pudotteli tummista havupuista muutamia välkkyviä lumiuntuvia, jotka hiljaa liitelivät ilmameressä ja puuteroitsivat montakin jäistä partaa ja punakkaa nenää ja poskea.