Tuossa tuli reki, edessä kaksi suurta mustaa oritta, ajaen katua ylös. Se oli hevosystäväin seuran puheenjohtaja, joka, säännöllinen kuten aina, määrähetkelleen läksi radalle, ja ihmiset ihastellen katselivat hänen orlovilaisiansa, jotka innosta pärskyen pitkillä tanssiaskelilla lennättivät herraansa ylös jyrkästä mäestä, roiskuttaen möhjäistä lunta molemmilla jalkakaduilla kävelijäin päälle. Sitte tuli sihteeri, papereja kädessä, hätiköiden ihan viime silmänräpäyksessä, ja kiirehti ajuria, joka oli päivän kunniaksi ottanut yllensä uuden poimuisen kauhtanan. Väkijoukko kiiruhti askeliansa, ehtiäkseen ajoissa perille, mutta sai vielä kerran mieluisen aiheen pysähtyä töllistelemään, sillä Cloubergin kirjakaupan kulmasta kääntyi juuri Tobias Pullinen suurelle kadulle kuuluisalla juoksijallansa Jalolla. Orit ylvästihe, heilautti pari kertaa päätänsä ylös alas, hirnahti ja läksi huimaavaa vauhtia ylös mäestä ja alas toiselle puolen, yli pitkän sillan ja ulos jäälle.
Siellä alhaalla jäällä oli jo koko toimikunta ynnä palkintotuomarit, kruunun asiamies ja eläinlääkäri, kaikki koossa yksinkertaisella lavalla. Se oli tehty höyläämättömistä laudoista radan toiselle sivulle. Ympäröitynä matalaisilla käsipuilla ja koristettuna joka kulmasta lipuilla sekä muutamilla havuköynnöksillä näytti se varsin sievältä, vaikka sen lautalattia narisi ja paukkui asianomaisten gummi- ja huopasaappaisten, tömisteleväin jalkojen alla. Lähelle lavaa oli laitettu lautakoju piittinän, teen, lämmitetyn viinin ja muiden lämmittäväin juomain anniskelua varten. Ympärillä joka taholla lainehti elävä joukko hevoshuijareja, ajureja, parisniekkoja, asianharrastajia, sanomalehtien uutisurkkijoita ja varsinkin paljo poikia, jotka eivät suinkaan olleet vähimmin innokkaat tässä urheilujuhlassa. Kielten seoitus oli suurenmoinen. Venättä, saksaa, suomea, ruotsia ja mustalaista kuului sekaisin, kaikkia väärin, mutta kuitenkin ymmärrettiin toinen toistansa niin käsittämättömän hyvin. Juoksijain entisiä urhotöitä seliteltiin, niiden nykyisistä toiveista väiteltiin kiihkeästi, kirouksia eri kielillä, hirnumisia ja tuhannen laista hälinää levisi ilmaan, niin että olisi voitu luulla yht'äkkiä joutuneensa ihan toisten ihmisten joukkoon kuin tyynimielisten, hiljaisten suomalaisten, mutta nythän oltiinkin Viipurissa ja se on sentään vielä tänäkin päivänä ihan toista kuin muussa Suomessa.
Yksin hevosetkin olivat vilkkaammat kuin tavallisesti, pärskyivät, kuopivat lunta, huiskuttivat päätään ylös alas ja näyttivät melkein tietävän, että tänään oli hankittava kunniaa ja mainetta itselleen ja markkoja isännilleen.
"Tuossa tulee Jalo, Pullisen Jalo, ja se on hyvässä kunnossa; saas nähdä, eikö Jalo pääse tänään ensimmäiseksi; nyt on kylmä ilma ja silloin se on vaarallisempi kuin muuten", kuului sanoja ihmisjoukosta, kuin Pullinen tyynesti ja varmasti ajoi lavan luo saamaan numerolippuansa. Yleisö tunkeutui ihmetellen kauniin hevon ympärille, muutamat tuntijat lausuivat mielipiteensä sen ansioista ja tohtori, n.s. "hevosfennomaani", innokas kuten aina, selitti, että juuri siltä pitää suomalaisen hevosen näyttääkin. Siinä on sekä jaloutta että voimaa, kylliksi kokoa ja kaunis muoto. Kun sellaisia siitoseläimiä on omassa maassa, niin on ihan väärin turmella rotua seoituksilla j.n.e. Johtokunnan vanhin jäsen, ratsumestari, ilmoitti kuitenkin, että Jalo suorassa polvessa johtui Haapaniemen rodusta "ja siinähän oli myöskin seassa jaloa verta". Tohtori väitti vastaan ja luetteli Jalon isät ja isoisät, äidit ja isoäidit, mutta ratsumestari ei antanut perää, vaan väitteli kiihkeästi, ja niin molemmat herrat peräytyivät jälleen ylös parvekkeelle, jossa, vilkkaista viuhtomisista päättäen, kiistaa jatkettiin yhtä suurella innolla.
Ivan Ivanovitsh Bitshok, vanha Putshka, kuten suomalaiset häntä nimittivät, pietarilainen hevosten ostaja ja parisniekka, pitkä, punertava parta ja punaiset sorvan silmät, tuli Pullisen luo ja tervehti vanhaa kauppaystäväänsä. Ainoastaan parta ja silmäin punainen väri olivat perintönä venäläiseltä isältä. Korkeat sasupäät, kuoppaposket, vinosilmät ja nelikulmaiset kädet, joiden lyhyet sormet näyttivät kuin poikki leikatuilta, oli hän perinyt tatarilaiselta äidiltään. Molemmat yhteensä olivat hänelle antaneet viekkautta sen verran, että hän kykeni kenen rinnalle hyvänsä, jos oli tehtävä jokin kuje hevoskaupassa. Bitshokia seurasi hänen ainainen lisäkkeensä tatarilainen Kuffein Holam, hänen seurakumppaninsa, apulaisensa, käskyläisensä ja kauppakumppaninsa.
"No, veliseni", sanoi Bitshok, "kuinka sinä voit ja hevosesi sitte? Myö pois se nyt, veliseni! Minä maksan hyvästi, tarvitsen sitä pariksi toiselle shvetkalle,[1] joka on kotona Pietarissa. Viis' sataa ruplaa, ota pois rahat, kuin kerran tarjotaan. Harjakaiset minä annan, olutta ja viinaa niin paljon, kuin sydämmesi haluaa." Ja Ivan Ivanovitsh veti esiin paksun, rasvaisen lompakkonsa, vielä enemmän kiusatakseen taivaankaaren värisillä sataruplaisilla ystävää Tobiasta.
"Älä lörpöttele turhia", vastasi Tobias tyynesti, veti kintaan pois oikeasta käpälästään ja pudisti säveästi venäläisen ojennettua kättä, yhä ahkeraan maiskuttaen ja imien sikariansa. Hän ei muuten ollut tottunut sellaisiin kapineihin, vaan poltteli mieluimmin piippunysällään Venäjän lehtiä, mutta nyt hän oli päivän kunniaksi tuhlannut viisi penniä Villmannin prima-sikariin, ja se ei ollut, varsinkaan vast'alkajalle, helppo pitää tulessa.
Hevosystäväin seuran puheenjohtaja ja neuvosmies Holm tulivat nyt katselemaan Jaloa ja tervehtimään sen isäntää. Tobias ojensi känsäisen käpälänsä kreiville, joka ylhäisesti pudisti sitä, samalla lausuen pari huomiota Jalon kunnollisuudesta ja hyvin luultavista toiveista kilpailussa.
Pullinen oli kreivin ja neuvosmiehen ruotsalaisesta keskustelusta kuullut sanan tai pikemmin nimen, joka ihan sähkötti hänet. Neuvosmies oli maininnut Vilpasta ja kreivikin oli toistanut sen nimen. Tobias tunsi ilmasta, että Jaloa punnittiin Vilpasta vastaan; sillä jos oli yhtään, joka voi kiistellä voitosta Jalon kanssa, niin oli se juuri Vilpas. Aina varsasta asti oli Tobias tuntenut ja pitänyt arvossa naapurinsa Vainikan paljon lupaavaa nuorta oritta, ja monta ja kiivasta väittelyä olivat nämä molemmat naapurit ja vihamiehet kiistelleet lemmikkiensä ansioista. Jalolla oli tosin puolellaan suurempi kokemus, saavutettu monivuotisessa ajossa, mutta Vilppaalla oli sen sijaan pontevuutta, niin että se kykeni panemaan parastansa ihan viime henkäykseen asti. Niin kauan, kuin Vainikka itse ajoi Vilpasta, ei ollut mitään vaaraa, koska Vainikka aina kadotti malttinsa ja ajoi hevosensa neliseen, joka turmeli kaikki tyyni. Mutta tällä kertaa oli hän jättänyt ohjat Tyllylän Kustaalle, joka oli kaikkein paraimpia hevostuntijoita ja taitavimpia ajajia tuossa suurista hevoshuijareista ja taitavista ajajista niin rikkaassa Mäntyharjussa, ja se asia se saattoi Tobiasta vähän arvelemaan.
"Varo Vilpasta", oli kreivi sanonut mennessään takaisin lavalle, ja vaikka Tobias näytti levolliselta kuten tavallisesti, oli hänellä kuitenkin vastenmielistä epävarmuuden tunnetta. Hän pureksi sikariansa, katseli sitä pari kertaa, sylkäsi pontevasti ja jätti Jalon ohjat erään vieressä seisojan käteen, samalla kääntyen Bitshokin puoleen, joka yhä vielä seisoi katselemassa oritta.