Seuraavana päivänä lähetettiin Tobias ulos maailmaan sanallakaan mainitsematta tuon pikaisen matkan syytä, jonka sentään tiesivät kaikki, joihin se lähimmin koski. Kuin hän sanoi jäähyväset äidilleen, Annille, vanhalle Viskarille ja jo istui reessä, sanoi hänen isänsä kovaan: "hoida hevosta, sanon minä sinulle, ja pidä hyvä käytös," ja lisäsi sitte hiljempaan: "jos menet Venäjän papin luo, niin piru sinut perii." Katkeralla mielellä läksi Tobias ajamaan ja viimeksi näki Annin itkuiset kasvot. Hän oli liian nuori, tunteakseen tässä elämänsä käänteessä kyllästystä, hän toivoi vielä siksi paljon, että muutos olisi tuntunut edes raskaaltakaan, mutta hän tunsi sydämmensä syvyydessä, että suuri vääryys oli tehty hänelle. Se oli ensimmäinen hallayö, kuin nyt kylmi ja kärvensi hänen sielunsa runsasta orasta.
VI.
Vammeljoki on pieni mitätön puro, mutta juuri ennen pääsöänsä mereen paisuu se leveäksi ja syväksi ja voimakkaasti murtautuu harjanteen poikki, joka on Äyräpäänseljän viimeisiä jyrkkiä ja korkeita haaroja. Vammeljoki tekee täällä pitkän, virtapaikalta syvän lahden, joka on väärän sarven muotoinen. Suun kummallakin puolella on korkeilla rannoilla kauniita huviloita raittiin ja runsaan vihreyden keskellä. Kuin Vammelsuusta — se on lahden nimi joen suun paikoilla — matkustetaan kaakkoon päin pitkin hyvästi hoidettua vierutietä, on kuljettava kymmenen tai kahdentoista virstan matka pitkin meren rantaa viiden sadan tai enintään parin tuhannen askeleen päässä siitä. Tällä rannikolla on pietarilaisten suosittu huvilakaupunki ja kylpypaikka Terijoki, parin virstan päässä saman nimisestä asemasta. Meren ja maantien välinen maa on jaettu pikku palstoihin. Niiden omistajilla on siellä huvila toisensa vieressä, joista enimmät ovat rakennetut siihen omituiseen puumalliin, jota sanotaan venäläiseksi, vaan joka on suureksi osaksi saanut koristeitansa muun muassa suomalaisten kansain ompelus- ja kangaskaavoista. Siellä on hakaristi, kaksoisristi, nelikulma ja tähti, eli lyhyesti sanoen kaikki ne muodot, jotka ennen muinoin pronssikaudella ja sitä ennen ovat olleet enimpäin kansakuntain yhteisenä koristusaarteena. Toisellakin puolen tiestä on huviloita, mutta toistaiseksi ei niin paljo eikä yhtä komeita kuin uutisrakennukset merenrannalla. Sillä kaikki nämä huvilat ovat uutisrakennuksia. Kymmenen vuotta sitte kasvoi rantavehnä häiritsemättömän rehevänä hiekassa meren rannalla ja suikertelevat variksenvarvut menestyivät hyvin mäntyjen keskellä. Urosteyrit pitivät ritaritaistelujansa pienillä aukeilla, joita metsänhakkuu oli tehnyt, ja oratuomien ja sanajalkojen välissä pyyteli tarhakäärme sisiliskoja ja hiiriä. Nyt siellä kyllä on satakin komeaa huvilaa ynnä kasino eli ravintola. Onpa sinne syntynyt pieni kesäteaatterikin tekemään paikkakuntaa viehättävämmäksi. Mutta Terijoen suurin viehätys ja kauneus on meri ja merenranta, tämä komea ranta ilman mitään kallioita ja saaria, joka hienohiekkaisena ja loivana ulottuu Suomenlahdelle päin ja muutaman sadan sylen leveydeltä seuraa merenpintaa ainoastaan muutaman kyynärän syvyydessä, kunnes se äkkijyrkästi painuu Suomenlahden pohjaa kohti. Se on siis oikea uimaranta, sellainen kuin Ostendessa ja Trouvillessa. Näköala rantaäyräältä on viehättävä. Etelästä päin näkyy tornirikas Kronstadt kuin varjokuva opaalin karvaista taivasta vasten, ja sen takaa hieno savun karvainen juomu: se on Inkerinmaa. Pohjoiseen päin tekee jyrkkä hietaranta viehättävän kaaren nientä kohti, jossa Vammelsuun tullipaikka on yksinään äärimpänä ulkona kuin kalalokki kuohuissa. Lännessä meri, ei koskaan yhdennäköinen, aina uusimuotoinen, milloin välkkyvän kirkas kuin juokseva metalli, milloin aaltojen ja kuohun vallassa.
Siinä on lavein näköala, kuin missään on Suomen manterelta. Saaria ja luotoja tapaamatta voi tästä purjehtia Nargön ja Vironmaan välitse ihan suoraa suuntaa Itägötinmaan rikkaalle rannalle.
Nyt oli ranta autiona, huvilat tyhjinä, ikkunat ja ovet lukittuina. Villiviini kuistien ympärillä oli kääritty oljilla ja niinimatoilla; kaprifolium makasi havujen ja lumen peitossa, nähden unta kesätuulista ja linnun laulusta, auringon valosta ja helteisistä heinäkuun päivistä. Ruusupensaat seisoivat okaisina, varret yhteen sidottuina. Mutta kuin kesä tulee ja Pietarin kaunis maailma levittelee suurten humisevain honkain alla riikinkukon-purstoansa harsopuvussa, kevyessä kuin hämähäkin verkko, karttuunissa, kirjavassa kuin meissen-poslini, suojana japanilaisia päivänvarjoja, suuria kuin jättiläistulpaanit, omituisia Trouvillen hattuja, sekä kuka missäkin tallipojan puvussa kuin hieno-ihoisia, mustasilmäisiä naisia ja hoikkia, kaunisvartaloisia nuoria miehiä kävelee huolellisesti puhdistetuilla käytävillä ja harvaruohoisilla nurmikoilla; silloin antaa viiniköynnös varjoa, kaprifolium suloisinta tuoksuansa ja ruusupensas koreilee kauneimmassa kukoistuksessaan. Mutta siihen oli vielä pitkä aika, sillä nyt oli vasta aikainen kevät, niin aikainen, että vielä ei ollut kuulunut leivoakaan.
Vielä oli meri jäässä, kuin nuori Tobias Pullinen tuli tänne hevosineen isänsä vanhalta ystävältä etsimään työtä. Ja työtä täällä oli enimmäkseen talvet päästään, sillä useampia kuin yksi huvila kasvoi lumeen meren rannalle tai maantien varrelle. Siellä oli aina kelpo miehelle ja kestävälle hevoselle rahan ansiota puun, kiven tai muiden rakennustarpeiden vedossa. Se huvilan (eli datshan, kuten niitä sillä paikkakunnalla sanotaan) rakennus, jossa Tobias sai työtä, oli lähellä Vammelsuuta, korkealla mäellä, josta oli laaja näköala meren jäälle. Työmiesten joukossa oli kirvesmies, joka sanoi itseään Adamiksi, ja sitä paitsi hänellä oli korea nimi Pihlhjerta, niin että hän varmaankin oli jonkin vanhan aatelissuvun[2] jälkeläinen. Hän oli luonteeltaan kummallinen, umpimielinen, jollaisia ei monta tavata näillä seuduin. Hän oli enimmäkseen ääneti, ei oikeastaan sen tähden, että se olisi ollut hänen luonteensa mukaista, vaan koska hänen koko sielunsa oli kiintynyt yhteen ainoaan asiaan: uskonnon mietiskelemiseen. Huomaava tarkastaja saattoi nähdä hänen usein työssäkin ajattelevan ihan toisia asioita, kuin hänen kätensä tekivät. Hän enimmäkseen mietiskeli vaikeimpia uskonnollisia asioita, ja jos joku alkoi puhetta mistään sille alalle kuuluvasta kysymyksestä, silloin Adam Pihlhjerta puhui, puhui niin, että lihava kestkievari, jonka talossa hän asui, hänen vesitautinen vaimonsa ja heidän pyöreä, punakka tyttärensä Kaisu, joilla kaikilla oli tavattoman sukkela kieli, ihan peloissaan pakenivat. Adam oli paljon kuljeksinut maailmassa; Pietarissa hän oli kuullut metodisteja, Ruotsin Pohjanmaalla laestadilaisia, Vaasassa ja Lohtajalla hihhuleja. Kaikilla näillä lahkoilla, jotka koskettelemalla ihmisen tuntoa tärisyttävät koko hermostoa, saadakseen aikaan herätystä, on suunnaton valta yksinkertaisten luonteiden yli. Adamiinkin olivat nämä opit vaikuttaneet ihan sydämmen pohjaan asti. Heräys oli eräässä rukouskokouksessa tullut hänelle sellaisella hengen voimalla, että hän oli mielenliikutuksen kiihkossa huutanut veljille: minä näen Jumalan pyhyydessänsä. Vaahto oli juossut häneltä suusta, ja tunnottomana oli hänet kannettu pois huoneesta. Sittemmin hän oli ollut vanhimpain hihhulien luona opissa, tutkinut Laestadiuksen postillaa ja raamatusta varsinkin vanhan testamentin profeettoja ja ilmestyskirjaa. Hänellä kun luonnostaan oli terävä järki, vilkas mielikuvitus ja tunteellisuus, niin hän tuota pikaa oli ylennyt etevimmäksi sen lahkon saarnamiehistä. Veljien lähettiläänä ja apostolina oli hän kulkenut pitämässä rukouskokouksia, antanut anteeksi syntejä ja kätten päälle panemisella vuodattanut pyhän hengen moneen sataan innokkaasen uudesti-syntyneesen.
Adam oli suurikasvuinen, vahvaruumiinen mies ja pinnalta karkeatekoinen, mutta sisältä ihan toista lajia. Hänellä oli sukkela ymmärrys ja kekseliäs kieli, paljo raamatun taitoa sekä kykyä käyttää ajatusvoimaansa johtopäätöksiin yhtä viisaasti kuin kuudennentoista vuosisadan skolastikot. Väitellessä uskosta, sen olemuksesta, herätyksestä, vanhurskauttamisesta ja muista sellaisista asioista pani hän usein varmimmatkin papit ahtaalle. Hän oli peljättävä vastustaja, oikea perustusten järkyttelijä, mutta verraten mitätön, milloin hänen tuli tyynesti vaikuttaa hengen palveluksessa, kehoittaa, rohkaista, virvoittaa ja lohduttaa; sillä hänen sielunsa oli niin täynnä mietteitä uskosta, oikeasta uskosta ja uskon oikeasta olemuksesta, että siihen tuskin jäi mitään tilaa rakkaudelle.
Tämän apostolin kanssa sai Tobias yhdessä asua renkituvan vieressä pienessä huoneessa, joka oli täynnä metsästys- ja kalastuskaluja, verkkoja ja rysiä, sampanjapullon kaltaisia kapeita ja tiheitä nahkiaismertoja sekä linnustuskuvia. Siinä oli telkkäin, kuikkain, koskeloiden, metsähanhien, lokkien, allien, heinäsorsien ja kaikkein merilintujen kuvia, monta kappaletta kutakin seinillä, orsilla, uunin reunuksella ja ikkunanlaudoilla. Niitä vourattiin kesät päästänsä pietarilaisille huvilinnustajille.
Tottunut tutkimaan sydämmiä, tarkastamaan ihmisten puheita ja niistä tekemään johtopäätöksiänsä heidän sisällisestä sielun elämästään, käsitti Adam Pihlhjerta heti, että hänen nuori kumppaninsa Tobias Pullinen ei suinkaan ollut säännöllisessä mielen tilassa. Eräänä iltana hihhuli katsoi sopivaksi tehdä rynnäkköä muutamilla raamatun lauseilla: "katso, nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä"; "kolkuttakaa, niin teille avataan" j.n.e.
Mutta häntä kohtasi vastustus, niin kiivas, että Adam vähäksi ajaksi ihan ällistyi. Monivuotiset kärsimykset ja orjuus ikeen alla, kirkkoherra Brandtin vääryys, Anni, jonka hän katsoi ainiaaksi kadottaneensa, mustasukkaisuus, aiottu meno Venäjän uskoon, kaikki nyt kokoutui Tobiaan ja sanan välille, jota kohtaan nuorukaisessa paloi oikea viha.