Adam hymyili itsekseen tyytyväisesti. Sellaisen raivokkaan vastustuksen syynä täytyi olla syvä sydämmen suru. Sellaisia hehkuvia ja tulisia luonteita kuin Tobias ei ollut vaikea koota Herran viinamäkeen. Kylmäin, hiljaisten luonteiden oli vaikein löytää ahdasta porttia, joka vie elämään. Hän antoi Tobiaan olla rauhassa pari päivää, mutta alkoi rynnäkön toisesta kohdasta, josta oli huomannut Tobiaan syttyvän kuin sähkökipinästä, ja se kohta oli valtionkirkon papit.
Kuin Adam ryhtyi siihen asiaan ja luki kaikki kammottavat sanat, kuin profeetat olivat lausuneet Baalin papeista, ja niitä nyt sovitti Herran viattomiin palvelijoihin, silloin Tobiasta värisytti; Adamin puheen kammottava hehku ja raamatun mahtavat sanat pakottivat hänet äänettömäksi, sillä hän tunsi, että tämän miehen kanssa ei käynyt leikitellä, ja huomaamattansa hän alkoi kartella häntä.
Talvi oli vähitellen kulunut, päivät oli tulleet pitemmiksi, ihanat auringonlaskut hehkuvain punapilvien taa ja purpuraliekkejä ylös keskitaivaalle asti, se kaikki ennusti kevään tuloa. Talvi oli ollut vähäluminen. Huhtikuun aurinko oli sulattanut pois senkin vähän. Jää oli hauras ja vanhuudesta heikko, rannoilta täynnä suuria, mustia reikiä. Varikset olivat nyt enää ainoat, kuin uskalsivat mennä jäälle kalastelemaan avannoista. Etempänä kuohuivat jo vapaina aallot korkeaksi kasautunutta ajojääreunaa vasten, joka välkkyi auringon paisteessa niin, että silmiin koski sitä katsella. Siellä täällä suojapaikoissa, joihin aurinko paahtoi kuumimmasti, olivat katinnauris, nokkoset, kevätsipulit ja muutamat muut kylmää pelkäämättömät kasvit uskaltaneet pistäytyä esiin.
Adam oli joka ilta ja joka pyhä, välistä arkipäivinäkin saarnannut ja puhunut milloin missäkin, milloin työmiehille salvoksella, milloin kalastajille rantakylässä, milloin rautatien-väestölle asemalla. Yksin lihavalle, puhlakalle kestkievarillekin ja hänen vesitautiselle vaimollensa oli hän esittänyt uskonoppiansa. Vaimo, joka jo oli ehtinyt elämän siimesrinteelle, oli liiallisesta kahvinjuonnista ja muusta hyväin päiväin pidosta heikko, niin että häntä kuljeteltiin tuvassa yksinkertaisessa pyörätuolissa. Lihava tytärnahjus Kaisu, joka näytti kerran tulevan äitinsä vertaiseksi äsken mainitussa kohdassa, ei myöskään päässyt kuulematta hänen puheitansa. Vaan Adamin sanat alussa olivat kuin kivistöön kylvetyt. Näytti ihan siltä, kuin tämä vastahakoinen suku ei ollenkaan olisi kyennyt ottamaan vastaan hänen kylvöänsä. Myöhemmin kevättalvella, varsinkin sitte, kuin hän oli asemamiehien joukosta saanut hartaan liittolaisen, Ivar Lehtisen, oli kuitenkin aina joku tuntenut Herran sanan voimaa. Mutta suurta kokousta, jota hän innokkaimmin toivoi ja joka hänelle olisi ollut erittäin tärkeä, hän ei ollut saanut aikaan. Hän ei ollut voinut tehdä suurta rynnäkköä, ei isoa hengellistä valloitusta. Nämä kaupustelevat maanviljelijät olivat nähneet minkä mitäkin ja liikkuneet kuka missäkin, niin että heistä ei ollut niin helppo saada selkoa kuin yksinkertaisemmasta ja luonnollisemmasta sisämaan kansasta.
Oli lauantai-ilta. Työväki oli kokoutunut kestkievariin, sillä sen isäntä oli jonkinlainen asiamies. Hän oli suostunut maksamaan päiväpalkat työväelle, ja puolen tunnin päästä oli se maksu tapahtuva. Paitsi työväkeä oli sinne kokoutunut joukko muitakin, sillä ilta oli kaunis ja kestkievaritalo kyläläisten kokouspaikka kävelyillä joutavina iltoina. Oli sinne tullut paljo vaimoväkeäkin, toivoen saavansa jo kauan luvattua tilapäistä tanssia. Kestkievarin suuressa tuvassa istui nyt kuitenkin vain viisi kuusi henkilöä. Etimpänä ikkunan edessä istui vesitautinen pyörätuolissaan, jota vastoin Adam seisoi uunin edessä, tirkistellen tuleen ja tuon tuostakin sivellen tuuheaa, pörhöistä tukkaansa niskasta ylös päin. Kestkievari järjesteli pöydällä kopeekoita, ruplia ja joitakuita sekaan eksyneitä markkoja yhtä korkeihin kasoihin ja samalla lörpötellen minkä mitäkin joutavaa. Muuta ääntä ei kuulunut tuvassa. Uunituli ja ilta-aurinko taistelivat vallasta suuressa huoneessa, ja nähtävästi oli tuli pian voittava, sillä ilta-auringon valo väheni, mutta tulen hehku kasvoi kasvamistaan.
Kestkievarin yhä ladellessa ajatuksettomia, mitään tarkoittamattomia sanoja tuli lihava ja rehevä Kaisu, kantaen pienessä kupissa äsken siivilöityä maitoa. Hän meni uunin luo, jossa Adam seisoi, ja pani maitokupin uunin alle komeroon. Kotoinen tarhakäärme oli taas alkanut kesäelämäänsä. Se oli jo viikon päivät joka ilta madellut esiin tavallisesta reiästään uunin alta ja oli epäilemättä tuleva tänäkin iltana. Toiset eivät tuota huomanneet miksikään, mutta Adam, joka käärmettä katsoi perkeleen, maailman ja meidän oman lihamme kuvaksi, lohikäärmeeksi, kiusaajaksi paratiisin yrttitarhassa, hän, joka oli raamatusta oppinut koko semiläiskansan kiihkeällä vihalla vainoomaan tuota ihan viatonta ja hyödyllistä eläintä, kiihtyi kovin, että voitiin kärsiä sellaista petoa, vieläpä elättääkin sitä.
Kestkievari hymyili mahtavasti ja alkoi uutta lorua käärmeistä ja tarhakäärmeistä.
"Niin, kussakin maassa on omat tapansa; eikö teidän pitäjässänne ole tarhakäärmeitä? Me uskomme käärmeen tuovan onnea taloon. Ettekö te, Adam Pihlhjerta, ole kuullut puhuttavan käärmeiden kuninkaasta ja valtakunnasta? Vai ette!
"No, olkaa nyt hiljaa pari minuuttia, niin saatte kuulla sen tarinan, ja jos olette oikein hiljaa, niin saatte nähdä käärmeen itsensäkin; kyllä se tulee, aurinko on jo laskeutunut.
"Niin, nähkääs, siellä käärmeiden valtakunnassa asuu käärmeiden kuningas.[3] Hänellä on päässä jalokivistä säteilevä kultakruunu. Jos uudenkuun aikaan mennään ulos koiran kanssa, jolla on ruskeat pilkut silmäin päällä, niin välistä se näyttäytyy. Käärmekuningas on onnettomuuksien, kipujen ja kuolemantautien valtias. Kuin hän syksyllä kutsuu kokoon suomuksiset alammaisensa ja jokukaan niistä jää tulematta, niin hän ottaa selon, onko sitä pahoin kohdeltu siinä talossa, jossa se on asunut, ja jos niin on, lähettää hän tauteja ja onnettomuutta siihen taloon. Sen tähden, kun käärme on kerran tullut meille, syötämme me häntä hyvin, varsinkin rieskamaidolla, jota joka ilta pannaan sen reiän luo. Kahdeksantoista vuotta on meidän kotikäärmeemme juuri auringon lasketessa, jos vain on hiljaista, tullut tuosta reiästä. Kahdeksantoista vuotta on minulla ollut onnea ja menestystä ja — mutta kas, tuossahan tuo onkin meidän pikku kotikäärmeemme. Terve tuloa, terve tuloa käärmehinen, kotitonttu ja onnen tuoja." — Ihan oikein, kestkievarin hiljaa puhellessa ja kaikkein hiljaa kuunnellessa hänen taikauskoista tarinaansa, hänen pitkiä lauseitaan, monia sanojaan ja laveita toistelujaan oli tarhakäärme tullut esiin kolostaan. Pieni pää, kuun muotoiset pilkut silmäin takana, liikkui edes takaisin ikään kuin tähystellen. Käärme matoi hitaasti ja rapisten, sillä nyt oli sillä ensimmäinen nahan vaihdosaika; nahka oli jo repaleina vatsapuolelta. Se asettui kiemuraan ja siten nosti noin kolmannen osan pääpuoltansa ylös ja taivutti sen maitokupin laidan ylitse. Kaksihaarainen kieli liikkui koko ajan kuin kellon heiluri taikka haparoivan hyönteiset tuntosarvet. Käärme painoi osan päästänsä maitoon ja alkoi imeä sitä. Adam, joka seisoi ihan uunin vieressä ja oli hyvin liikutettuna kuunnellut kestkievarin kertomusta ja nyt inhokseen nähnyt tuon matelevaisen, polkasi yht'äkkiä kenkänsä kannan käärmeen reikään, sieppasi nopeasti kuin leimaus peljästynyttä ja sihisevää petoa niskasta ja kiroten sinkautti sen palavaan tuleen.