Julmissa tuskissa väännähti elukka pari kertaa, sitte oli kaikki lopussa, ainoastaan musta, haikuava juomu hehkuvilla hiilillä osoitti paikkaa, jossa yksi elämä oli tuskiinsa sulanut.
Vihan puna nousi kestkievarin lihavalle, kiiltävälle otsalle. Hän yritti juuri niin pontevasti, kuin saattoi, ojentamaan onnensa merkin tuhoajaa, kuin Adam kovalla äänellä huusi hänelle: "Sinä, Belialin poika! Herran Jumalasi olet sinä unhottanut; mutta kuten Baalin papit palvelet sinä huoneessasi käärmettä, sitä vanhaa perkelettä, jonka vaimon siemen on rikki polkeva. Kuinka sanoo Herra: 'Ei sinun pidä tekemän sinulles kuvaa eikä minkään muotoa, niitten, kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat. Ei sinun pidä kumartaman eikä myös palveleman niitä; sillä minä Herra, sinun Jumalas, olen kiivas Jumala.' 'Katso, minä annan tulla pahuuden sinun päälles, ja otan sinun sukukuntas pois, ja teen sinun huonees niin kuin Jerobeaminkin huoneen ja niin kuin Besan, Ahian pojan huoneen sen vihoittamisen tähden, kuin sinä vihoittanut olet. Ja minä lähetän sinulle rangaistuksen ja sinun palvelijais ja sinun kansas päälle, ja minä lyön sitä ruttotaudilla, että sen täytyy hukkua maan päältä.'"
Nämä hirvittävät sanat, noukitut kirous- ja uhkausrikkaista Israelin kansan historiakertomuksista, vaikuttivat yhtä hyvin nyt kuin muinoinkin.
Kestkievari oli vaiti; hänen lihava ihonsa muuttui talin karvaiseksi. Hänen vesitautinen vaimonsa katsoa tuijotti peljästyksissään lainsaarnaajaan. Mutta lihava Kaisu, jonka veltot hermot olivat upoksissa kalpean lihan sisässä, parahti säikäyksestä ja painui hysteerisen itkun voimasta penkille uunin viereen. Toisia se itku vielä enemmän säikytti ja vavisten sanoivat muutamat: "Adam on oikeassa, Adam on oikeassa."
Hyväksyminen innostutti hihhulia. Hän sivalsi kädellään pörhöistä tukkaansa niskasta ylös päin, astui keskelle lattiaa, ummisti silmänsä puoleksi ja sinkautteli tottuneella kielellä Herran rangaistuksia kuin tulisia nuolia syntistä kansaa vastaan. Kova puhe ja parahdus houkutteli sisään nekin naiset ja työmiehet, jotka olivat seisoneet ulkona.
"Mitä varten te tulitte tänne?" jatkoi hän. "Te olette tulleet tanssimaan ja elämään haureudessa, juomaan tuota perkeleen polttavaa juomaa, joka nyt kutittaa teidän kitaanne ja kurkkuanne, mutta joka viimeisenä päivänä polttaa teitä kuin tuliset käärmeet korvessa, kuin helvetin kuumin hehku. Te tulette tänne palvelemaan Babelin Beliä, sitä suurta porttoa, kumartamaan käärmeitä ja kaikkea kuin matelee synnin liassa ja loassa. Mutta mitä olette löytäneet täällä? Jumalan palvelijan, Herran profeetan olette löytäneet niin, kuin Ahab muinoin kerran löysi Jumalan-miehen Eliaan. Sillä Jumalasta minun puheeni on; hänen sanaansa minä perustun. En minä puhu itsestäni, vaan Herra on käskenyt. Eikö sanota Psaltarissa (116:10): niinä uskon, sen tähden minä puhun; ja eikö Herra itse sanonut: menkää ulos kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa minun evankeliumiani! Ja kuinka sanoo apostoli (Room. 10:8): Se sana on juuri sinun tykönäs, nimittäin sinun suussas ja sydämmessäs; tämä on se sana uskosta, jota me saarnaamme. Kelle antoi Jesus pyhän Hengen? Antoiko hän sen leviitoille, antoiko hän sen kirjanoppineille? Ei, ja tuhat kertaa ei, vaan hän antoi sen meille uskovaisille, meille, jotka tunnustamme häntä. Meillä on pyhä Henki, minulla, sinulla, teillä kaikilla, jos te vain uskotte. Ei hän sitä antanut farisealaisille, ei kirjanoppineille, noille ylpeille virkapapeille, joita Helsinki nyt, kuten muinoin Jerusalem, sulloo meille. Ne ovat palkkapaimenia, valkeiksi siveltyjä hautoja, ne ovat sammakoita, jotka tulevat suuren lohikäärmeen suusta, uskottomia paimenia, jotka näyttävät sitä tietä, joka vie kadotukseen, he ovat astioita, täynnä saastaisuutta, mutta ulkoa kiiltävät ja kirkkaat. Ja niin kuin minä viskasin käärmeen tuleen, niin Herran käsi heidät viimeisenä päivänä heittää ijankaikkiseen pätsiin, ja siellä he sulamistaan yhä sulavat eivätkä kuitenkaan kuole, sillä heidän vaivansa elävät ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinne hän lähettää teidätkin, te kaikki uskottomat, jotka ette tunnusta, mitä minä nyt opetan."
Hänen äänensä jyrinä hiljeni ja pyhä kiivaus lauhtui. Hän pyyhki hikeä, jota mielenliikutus oli nostanut hänen kasvoilleen, ja sanoi lempeämmällä äänellä: "Niinpä tunnustakaa nyt syntinne, ripittäkää itsenne ja tulkaa minun tyköni; minä, joka olen armoitettu ja täytetty pyhällä Hengellä, annan teille anteeksi teidän syntinne. Mutta älkää langetko polvillenne, sillä se on pakanain ja publikaanien tapa. Seisokaa suorana ja kovalla äänellä tunnustakaa syntinne minulle, Herran valitulle!"
Nyt eräs ratavartia, Adamin innokkaimpia oppilaita, astui profeetan eteen ja ihmisjoukon sanomattomaksi hämmästykseksi lausui:
"Minä tunnustan syntini seurakunnan edessä. Herra, katso, palvelijasi on rikkonut sinua vastaan. Kaksi vuotta sitte minä petollisesti anastin tältä kestkievariltamme kahdeksan markkaa ja yhden ruplan. Kas, tässä minä maksan ne sinulle takaisin."
Adam otti rahat, antoi ne kestkievarille, laski kätensä syntisen pään päälle ja lausui: